TORSTAINA 27.4.2017 VETERAANILEHTI 9 Kantakortti avasi portin pappojen sotapolulle Arkistoista voi löytyä vastaukset kysymyksiin, jotka aikanaan jäivät esittämättä Ote 107. Raskaan ilmatorjuntapatterin sotapäiväkirjasta 6.2.1944 klo 18.34: ”Yht’aikaa hyökkäsi monta konetta Helsinkiin eri tahoilta jolloin patteri ampui Tornin määräämät sulut. Satakunta konetta osallistui hyökkäykseen.” KUVA: SA-KUVA Kantakortista kaikki vasta alkoi avautua. Tai tarkemmin sanottuna kantakortin kopioista, jotka isäni muutama vuosi sitten onnistui tilaamaan Kansallisarkistosta ryhtyessään selvittämään oman isänsä Viljo Airon ja appiukkonsa, siis äitini isän Paavo Salmisen, vaiheita talvi- ja jatkosodassa. Toki olin jo lapsena kuunnellut kiinnostuneena molempien isoisieni kertomuksia sotaretkistään silloin harvoin, kun nämä innostuivat niitä muistelemaan, useimmiten jonkin toisen kovia kokeneen kohtalotoverinsa seurassa, ehkä hieman neuvoa antavaa nauttineena. Sotahistoria on kiinnostanut minua pienestä pitäen, joten en 1970-luvullakaan lukeutunut siihen nuorten radikaalien joukkoon, joilla oli ikävänä tapana halveksia heitä edeltänyttä sodan kokenutta sukupolvea. Minulla ei ollut tarvetta tivata papoiltani, miksi te sinne rintamalle lähditte, koska tiesin jo silloin hyvin, että heillä ei ollut vaihtoehtoa. Mutta niin jännittäviä kuin pappojen kertomukset saattoivat ollakin, eivät ne koskaan piirtyneet nuoreen mieleeni niin tarkasti, että olisin vielä aikuisenakin kyennyt tarkasti hahmottamaan, missä rintamanosilla, millaisissa tehtävissä ja olosuhteissa he olivat nuoruutensa parhaita vuosia viettäneet. Mieleen oli jäänyt vain hajanaisia muistikuvia esimerkiksi yhteisiltä Helsingin-reissuiltamme, kun Paavo-pappa oli jossain Viikin paikkeilla osoittanut kädellään takavasemmalle ja kertonut, että tuolla sijaitsi heidän porukkansa ilmatorjuntatykki pääkaupungin suurpommitusten aikana. Mikä innoitti mummini muistelemaan heti perään, kuinka Helsingin tulipalot olivat niinä ahdistavina öinä kajastaneet Lahteen asti. Vasta paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että edes tärkeimmät asiat olisi kannattanut merkitä muistiin heti tuoreeltaan. Silloin oli kuitenkin jo myöhäistä, koska kumpikaan papoistani ei ollut enää vastaamassa kysymyksiini. Onneksi tänä päivänä läheistemme vaiheista sotien aikana on mahdollista saada tietoa muutenkin kuin vain itse asiasta kuulleena. Avain tiedon lähteille on kopio kantakortista, jollainen on laadittu jokaisesta Puolustusvoimissa palvelleesta suomalaisesta. Kun saimme isäni kanssa käsiimme kopiot isoisieni kantakorteista, heidän sotaretkensä kulku avautui silmiemme eteen paikkakuntien tarkkuudella. Hajanaiset muistikuvani vahvistuivat oikeiksi. Paavo-pappa oli todella palvellut tykkimiehenä 107. raskaassa ilmatorjuntapatterissa, joka oli puolustamassa Helsinkiä helmikuun 1944 suurpommitusten aikana – pelastaen omalta pieneltä osaltaan pääkaupunkimme täydelliseltä tuholta. Faktaksi osoittautui sekin, kun pappa oli kerran kesälomamatkalla Oulussa muistellut, kuinka heidän porukkansa lokakuussa 1944 laivattiin Toppilan satamassa Tornioon menevään alukseen. Viime tingassa tullut kotiuttamiskäsky säästi silloin kahden sodan veteraanit taistelemasta vielä kolmattakin sotaansa saksalaisia vastaan. Isäni isä eli Ville-pappani oli omista sotaretkistään aina hyvin vaitelias. Sitä hätkähdyttävämmältä tuntui löytää hänen kantakortistaan merkintä, jonka mukaan hän kävi sotansa talousaliupseerina Jalkaväkirykmentti 22:n, myöhemmin 20. prikaatiksi nimetyn joukko osaston tykkikomppaniassa. Viipurin taisteluista lähes kaiken lukeneena tiesin, että 20. prikaati oli se yksikkö, joka joidenkin mielestä häpeällisesti ja sekasorron vallassa joutui perääntymään Karjalan pääkaupungista vain tunteja kestäneen torjuntataistelun päätteeksi. Tosin monet tutkijat ovat nyttemmin tulleet tulokseen, että sodanjohto asetti prikaatin tieten tahtoen tekemättömään paikkaan. Tosiasiassa Viipuria ei pidetty järkevänä puolustaa henkeen ja vereen, koska edullisemmat puolustusasemat sijaitsivat kaupungin länsipuolella. Siksi 20. prikaatille ei välitetty turvata edes riittävää määrää ammuksia, jota Viipurin puolustaminen olisi edellyttänyt. Asiaa ei vain tuolloin sopinut myöntää ääneen, koska sen pelättiin romahduttavan kansan moraalin. Nyt kun tiedän, että Ville-pappani oli yksi noista kovia kokeneen 20. prikaatin sotilaista, olen entistä taipuvaisempi uskomaan teoriaan, jonka mukaan Viipurin menetys ei ollut heidän heikkouttaan vaan sodanjohdon kyyninen päätös. Harmi, että en voi enää kysyä papalta, miltä hänestä tuntui Viipurista vetäydyttäessä. Kuten en sitäkään, mistä ansioista hänelle myönnettiin toisen luokan vapaudenmitali ja alikersantin natsat kesken kiivaimman hyökkäyssotavaiheen elokuussa 1941 Laatokan Karjalassa. Sitä yksityiskohtaa eivät kantakortti ja sotapäiväkirjakaan paljastaneet, kuten ei pappakaan koskaan eläessään. Näkökulma Jukka Airo Kantakortti Tärkeitä linkkejä ■ Kantakortista voi tilata kopion Kansallisarkistosta (http://www.arkisto.fi /fi / palvelut/selvitykset/tilaakantakortti). Siitä voi lukea parhaimmillaan yksityiskohtaisia tietoja henkilön palveluspaikasta ja -ajasta, hänen palkitsemisistaan ja rangaistuksistaan, ylennyksistä ja sodan ajan taistelupaikoista. ■ Kantakortin tietojen perusteella voi helposti hankkia lisätietoja henkilön oman joukkoosaston sotapäiväkirjoista. Sodan melskeiltä säästyneet päiväkirjat on digitalisoitu ja niitä pääsee lukemaan Kansallisarkiston sivuilta (http://digi. narc.fi /digi/). ■ Henkilöstä hankitut tiedot voi kirjata vastikään avattuun Sotapolku.fi verkkopalveluun, jonka tavoitteena on kerätä mahdollisimman täydellinen luettelo kaikista viime sodissamme palvelleista historiamme säilyttämiseksi seuraaville sukupolville. Palvelusta voi etsiä tietoja henkilön ja joukko-osaston nimellä. ”Minulla ei ollut tarvetta tivata papoiltani, miksi te sinne rintamalle lähditte, koska tiesin jo silloin hyvin, että heillä ei ollut vaihtoehtoa.
Veteraanilehti | 27.4.2017
To see the actual publication please follow the link above