TORSTAINA 27.4.2017 VETERAANILEHTI 7 Kirjeet ja ruokailu piristivät korsujen arkea SA-KUVA Kenttäkeittiöstä ruoka haettiin pakkiin. Sota jätti levottomat yöt Leila Mehto Sodan jäljet ovat osa myös veteraanien perheiden elämää. Aimo Arraste löysi oman Anjansa Nastolasta, ja pariskunta vihittiin 1954. Ensimmäisinä yhteisinä vuosina sodan painajaiset tekivät öistä levottomia. –Joskus Aimo otti yöllä lapset sängyistään ja luuli, että nyt on lähdettävä. Kerran hän luuli minua venäläiseksi sotilaaksi, joka yrittää ottaa asetta, ja puristi kovaa käsivarresta, 81-vuotias Anja Arraste muistelee. Hän kertoo pian kehittäneensä kuudennen aistin, jonka avulla tunnistaa painajaisten lähestymisen miehensä hengityksestä. Välillä yöt olivat rauhallisempia, nyt viime aikoina maailman levottomuus on taas lisännyt sodan käyneen painajaisia. –Ei sitä sodassa oloa voi ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut, Anja Arraste miettii. SAMI KUUSIVIRTA Hän sanoo kuulleensa veteraanien painajaisunista muiltakin vaimoilta. –Ne vaivaavat varsinkin niitä miehiä, jotka joutuivat sotaan 18-vuotiaina. Anja Arraste oli itse lapsi sodan aikaan. Hänen muistoissaan on välähdyksiä esimerkiksi taivaalla näkyneistä sotakoneista ja Nastolaan tuoduista evakoista. Tuohon aikaan asioita ei lapsille juuri selitetty, moni asia jäi arvoitukseksi. –Muistan, kun seisottiin kaksosveljen kanssa ihmettelemässä punaisella ristillä varustettuja autoja, joista nousi siteissä olevia ihmisiä. Siinä tuotiin potilaita sotilassairaalaan Nastolaan. Arrajoen kartanon mailla lapset ihmettelivät perunapellolla puurtaneita vankeja, joiden selässä oli valkoinen V-kirjain. Nastolassa etsittiin myös desantteja, jotka lapset kyllä ymmärsivät pahoiksi miehiksi. Anja ja Aimo Arrasteen rakkaus syttyi Anjan 17-vuotisjuhlatanssiaisissa ja yhteistä liittoa on takana 63 vuotta. Pariskunnalla on viisi lasta, kahdeksantoista lastenlasta ja kahdeksantoista lastenlastenlasta. Suomalaisten puolustusasemat jatkosodassa 50 km Suomenlahti Anja Arraste oli lapsi sodan aikaan. ”Ei sitä sodassa oloa voi ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Anja Arraste Laatokka Vuoksi VKTASEMA Imatra VT-ASEMA PÄÄASEMA Lempaala Kivennapa Viipuri Leningrad SUOMI NEUVOSTOLIITTO Vanha raja Valkeasaari Vuosalmi Siiranmäki GRAFIIKKA: ANSSI HIETAMAA Leila Mehto Kortinpeluuta, rintamalehtien lukemista ja radion kuuntelua. Asemasodan arki suurissa majoituskorsuissa oli jo muodostunut omanlaisekseen, kun Aimo Arraste siihen helmikuussa 1944 tutustui. Hän kuvailee tarkasti vahvaa hirsirakennusta, johon laskeuduttiin ylhäältä kahdeksantoista rappua. Korsuhuoneen päällä oli neljä metriä kattoa, joka oli koottu hirsistä, maasta ja isoista kivistä. Korsussa sisällä oli 200-litrainen kannellinen tynnyri, jossa vettä kuumennettiin ja josta oli savupiippu maan pinnalle. Korsun keskellä oli iso pöytä ja seinämillä kiersivät kerrossängyt. Alemmat pedit olivat hyvällä istumakorkeudella. –Siellä oli kuuma, ja nuoret miehet pantiin yläpetille nukkumaan. Keväällä lumien sulaessa korsuun alkoi tulla vettä. Arraste heräsi yhtenä aamuna lätkytykseen, ja siihen kun alapetillä nukkunut Vihtori äityi kieroilemaan. Vesi otti jo kiinni hänen sängynpohjaansa. Vettä pumpattiin korsusta ulos monta päivää. Kohokohtia päivän aikana olivat ruokailu ja postin tulo. Kotoa tulleiden kirjeiden ja pakettien kanssa samaan aikaan jaettiin annostupakat ja voinapit. –Se oli järjestetty hyvin. Aina laitettiin uusi mies, jos kone pääsi ampumaan edellisen. Kenttäkeittiön mies tuli tuomaan lämpimän ruoan puolenpäivän aikaan. –Ruokaa otettiin pakkiin, vietiin korsuun ja syötiin. Tai pantiin kansi kiinni ja lämmitettiin myöhemmin, sen tynnyrin päällä oli vähän kuin keittolevyä. Ruokana oli usein hernekeittoa. Kaatuneet hevoset pistettiin ja toimitettiin kenttäkeittiölle, että keittoon saatiin lihaa. Ja jos jollekin tuli paketissa lihaa, se jaettiin korsukavereiden kesken. Korsukaverit olivat muutenkin tärkeitä, melkein omiin veljiin verrattavissa. Vettä saatiin lähteistä ja joista. Pahimpien taistelujen aikaan piti kuitenkin olla varovainen. –Miehiä kaatui jokeen. Jos joen vesi alkoi punoittaa, sitä ei voinut juoda. SAMI KUUSIVIRTA Aamulla Arraste meni katsomaan sankarivainajia. –Siellä oli kahden kuusen välissä 1319 kuollutta miestä pressun alla. Siellä likat laittoivat arkkuihin ruumiita, osa oli jo huonossa kunnossa. Ei sieltä voinut veikkaa etsiä, ruumiita oli niin paljon. Myöhemmin selvisi, että veljen ruumis oli jo tuotu Nastolaan. Samassa tilaisuudessa siunattiin muitakin sankarivainajia. –Kun veikan hautajaisten jälkeen tulin takaisin, jäin viikoksi Vuosalmelle ennen omaan yksikköön paluuta. Uusia miehiä olisi tarvittu joka paikassa. Tiedettiin, että apua olisi tarvittu, mutta sitä ei ollut antaa. –Autettiin muita niin paljon kuin pystyttiin, mutta ei kaikille mahdettu mitään. Korsuihinkin jäi miehiä. Ei kaikkia haavoittuneitakaan millään pois saatu. Arraste kuvailee suuren vihollisen ylivoimaa. –Valkeasaari ja Vaskisavota olivat Euroopan kovimpia taisteluja, veteraani sanoo. Tilastot puhuvat samaa kieltä. Puna-armeijalla oli Valkeasaaren 6,7 kilometrin pituisella lohkolla kolmedivisioonainen kaartinarmeijakunta, jolla oli tukenaan muun muassa kolme rykmenttiä panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä. Lisäksi alueelle oli keskitetty divisioonien tykistön lisäksi kuusi tykistörykmenttiä sekä kranaatinheitin- ja raketinheitinrykmentti. Laskennallisesti puna-armeijan joukkojen ylivoimaisuus Valkeasaaren lohkolla oli pataljoonina laskettuna 36 jalkaväkipataljoonaa ja 12 panssaripataljoonaa suomalaisten kolmea vastaan eli 18-kertainen. Tykistön osalta puna-armeijan joukot olivat myös täysin ylivertaisia. –Kyllä Vaskisavotan, Siiranmäen ja Vuosalmen tappelut olivat tykistötulen takia mahdottomia paikkoja. Esimerkiksi Rajajoen-Valkeasaaren alueelle ammuttiin pelkästään yhtenä päivänä, 10. kesäkuuta, peräti 354 000 kranaattia. Vihollisen kranaatit jättivät Aimo Arrasteelle loppuiän mittaisen muiston. Hän sai kranaatinsirpaleita selkärankaan, niskaan ja polveen sekä menetti kokonaan toisen keuhkonsa. Alun perin Arrasteen invaliditeetin haitta-asteeksi määriteltiin sata prosenttia, sitten se pudotettiin viiteenkymmeneen ja lopulta kolmeenkymmeneen prosenttiin. Vuoden 1926 ikäluokka kotiutettiin sodasta lokakuussa 1944. Arraste joutui vielä varusmiespalvelukseen ja myös kuukausiksi sairaalahoitoon vammojensa takia. Sodan jälkeen kokemuksia saattoi muistella muiden sodassa olleiden kanssa, mutta muuten asiasta ei ollut sopivaa puhua. –Puhuminen oli kiellettyä ensin, mehän olimme kuin rikollisia. Kuin pahantekijöitä, mikä on tottakin. Mutta ei se meidän vika ollut. Meidät olisi ammuttu, jos ei olisi toteltu käskyä lähteä sotaan. Aimo Arrasteen ja kaatuneen Eino-veljen lisäksi myös perheen kolmas veljes oli rintamalla: viisi vuotta, viisi kuukautta ja viisi päivää. –Ei nämä halpoja ole nämä talot, joista miehet ovat sotaan lähteneet. Kyllä niistä on kova hinta maksettu, niin kuin tästäkin talosta. Katso videolta osoitteesta ESS.fi, miten Aimo Arraste muistelee rintamaelämää. sodassa invalidisoitunut Aimo Arraste.
Veteraanilehti | 27.4.2017
To see the actual publication please follow the link above