KAIKENLAISTA VOI SATTUA
Menin vuosia sitten kenttäratsastuskilpailujen
lääkäriksi. Laji ei ollut minulle
kovin tuttu. Tiesin kyllä, että vammoja
sattuu. Kenttäratsastuksessa maastoesteet
ovat kiinteitä, joten jos hevonen
kompastuu niihin, se yleensä kaatuu,
jolloin ratsastaja yleensä putoaa selästä.
Lajissa menehtyy joka vuosi ratsastaja tai
ratsastajia. Ennen kisan alkua kilpailun
johtaja toi minulle ratsastajien veriryhmäkortit.
Kysyin hieman yllättyneenä,
että mihin tällaista tietoa tarvitaan.
"Täällä voi sattua kaikenlaista", kuului
kilpailun johtajan vastaus.
Sillä kerralla ei onneksi sattunut mitään
- ei ratsastajille eikä hevosille.
1/2018 Moodi 35
missä määrin lääkäriä tarvitaan. Keskimääräinen
10 tunnin lääkärin työpäivä kansallisen
tai kansainvälisen tason ratsastus-, tai yleisurheilutapahtumassa
voi tuottaa ehkä viisi potilaskontaktia,
joista kolme on katsojia ja kaksi
lievästi loukkaantunutta urheilijaa tai urheilijaa,
joilla on hengitystieinfektio, ja jotka pohtivat
voivatko osallistua.
Kilpailujen järjestäjien taholta monesti
riittää, kunhan paikalla on lääkäri, oli lääkäri
minkä erikoisalan edustaja tahansa. Pieni vähemmistö
lääkäreistä hoitaa päivittäin tapaturmia.
Toisaalta taas tämä ryhmä tuskin hoitaa
infektioita tai sisätautien alaan kuuluvia
asioita, joita kilpailuissa tulee vastaan usein,
kun hoidetaan katsojia. Sellaista lääkäriä, joka
olisi erikoistunut kaikkeen kansainvälisisissä
kisoissa vastaan tulevaan, tuskin onkaan.
Kisalääkärin tehtävänä katson olevan ensisijassa
ensihoidon antaminen ja jatkohoidon
tarpeen arviointi.
Osa kilpailulääkäreiden tehtävistä liittyy
vakuutuksiin. Toisinaan vakuutusyhtiöt pyytävät
lausuntoa tapaturmasta asiaa ensimmäisenä
hoitaneelta lääkäriltä. Tähänkin pitää
siis olla varautunut.
Antoisaa talkootyötä
Kisalääkärinä toimiminen tuottaa kokemukseni
mukaan lähes yksinomaan positiivisia
kokemuksia. Tyytymättömiä potilaita ei juuri
tapaa. Useimmiten kysymys on siitä, että
lääkäri joutuu tekemään aika lailla töitä vakuuttaakseen
urheilijan siitä, että tämä täytyy
nyt tutkia sairaalan päivystyksessä heti eikä
vasta kilpailujen jälkeen.
Varsinaisen lääkärintyön ohella kisalääkärille
jää yleensä hyvin aikaa katsella varsinaista
tapahtumaa - yleensä vieläpä erinomaisilta
paikoilta. Ja vaikka rahapalkinnoista kisataan
joskus melkein verisesti, on ilo nähdä,
että radan ulkopuolella kilpailijat neuvovat
toisiaan ja ovat monesti toistensa parhaita
kavereita.
MITEN KILPAHEVOSET MATKUSTAVAT?
Yli maan rajojen kuljetettavat hevoset tarkastetaan eläinlääkärin toimesta
ennen matkaa. Hevosten on oltava terveitä. Eläinlääkärin laatima
kuljetustodistus on voimassa yhden vuorokauden, joten matkan
tulee alkaa vuorokauden kuluessa tarkastuksesta. Ihmiset eivät tällaisia
tarkistuksia tarvitse - olipa matka kuinka pitkä ja kunto millainen
tahansa
Euroopassa järjestettäviin kilpailuihin matkustetaan rekoilla, joissa
hevosilla ja hoitajilla on pääsääntöisesti formulakuskien varikkotiloihin
verrattavat luksustilat. Hevosten matkustustiloissa on ilmastointi,
ja rekassa ilmajouset ylimääräisten liikkeiden välttämiseksi. Rekoissa
on asunto-osa keittiöineen, suihkuineen ja majoittumistiloineen. Pääsääntöisesti
yhtä maailmancuptasoista hevosta hoitaa yksi lähes kokonaan
sille omistautunut hoitaja. Voisi sanoa, että näistä asioista huolehditaan
paljon tarkemmin kuin keskivertoihminen huolehtii ravinnostaan.
Koska dopingia esiintyy myös hevosurheilussa, erityisen tarkkaa
on se, mitä ravintoa annetaan, ja erityisen tarkka ja pidättyväinen tulee
ole lääkityksen suhteen. Viisainta on olla antamatta minkäänlaista
lääkitystä.
Pitkät kilpailumatkat, esim. toisille mantereille, hevoset tekevät lentokoneilla.
Suurin osa kuljetuksista lähtee Amsterdamista. Hevoset ovat
lentokoneen ruumassa erityisissä konteissa, missä myös kuljetustiloissa
matkustavat hoitajat käyvät niitä ruokkimassa ja juottamassa.
Pohjois-Eurooppaan tullessa osa kisahevosista tulee laivoilla Pohjois
Saksasta Rostockista tai Lyypekistä.