Virusrokotusten pitkä ti e menestykseen,
esimerkkinä polio
(Osa 2)
HEIKKI PELTOLA
on Infektiotautiopin
emeritusprofessori.
Virustauteja - muutamia poikkeuksia
18 Moodi 1/2018
lukuun ottamatta - ei osata
hoitaa mikrobilääkkein vieläkään.
Sen vuoksi onkin mielenkiintoista,
että juuri niitä vastaan
kehitettiin rokotteita paljon ennen bakteeri-infektioita.
Nykyisin käytettävissämme on jo yli
kymmenen virusrokotusta, mutta lopullinen
päämäärä – taudin ja sen aiheuttajan eradikaatio
– on onnistunut vain kaksi kertaa, isorokossa
ja karjarutossa. Taudin juuriminen olisi kuitenkin
mahdollista monen muunkin infektion
kohdalla. Silmäys parin virusrokotteen historiaan
paljastaa tapahtumia, joista olisi helppo
työstää monen draaman tai oopperan libretto.
Aiemmassa Moodin numerossa (4/2017) keskityin
isorokon vaiheisiin, ja tässä käyn läpi poliorokotteen
kehittämistä ja hävittämistä.
POLIO
RNA-viruksiin kuuluvat poliovirukset 1-3
(poliomyelitis, lapsihalvaus) aiheuttavat akuutin,
kuumeisen suolistoinfektion enimmäkseen
lapsille (Kuva 1). Yli 75 %:ssa tapauksista
muita oireita ei juuri kehity, mutta alaraajoista
askendoiva toispuoleinen halvaus, aivokalvontulehdus
sekä hengityskeskuksen ja
silmien toimintahäiriöt ovat pelättyjä taudinmuotoja.
Näistä potilaista joka toiselle jää paralyysi.
Kerran jo ”parantunut” potilas voi saada
neurologisia oireita vasta vuosien kuluttua
(postpoliosyndrooma).
Tautihistorian varhaisimpia kuvauksia on
kiveen hakattu ylimysnuorukainen Egyptin
18. dynastian ajalta vuodelta noin vuodelta
1500 eKr. Diagnostisia vaikeuksia ei ole, sillä
toisen alaraajan paralyysi (pes equinus) ja lihassurkastumat
ovat tyypillisiä poliovaurioita.
Britti 1784 Michael Underwood kirjoitti
taudista, ja sen paralyyseihin kiinnitti huomiota
myös lastenortopedian isä, saksalainen
Jacob von Heine. Hän myös paikansi leesion
selkärankanhermoihin 1840. Viimein ranskalainen
Guillaume Duchenne osoitti 1855,
että kysymys on etusarven soluista.
Polion outo epidemiologia
Vaikka satunnaisia tautitapauksia on kuvattu
kauan, polioepidemioita ei tiedetä kuvatun
kuin vasta 1800-luvulla jKr. On todennäköistä,
että tautia esiintyi kaiken aikaa, mutta
varhaislapsuuteen keskittyvät ja usein vain
suolistoinfektio-oireet eivät ehkä kiinnittäneet
huomiota – olivathan ne tuiki tavallisia
ja lapsikuolleisuus suurta. Ruotsalainen Oscar
Medin kertoi 44 tukholmalaisesta potilaasta
vuonna 1887. Suomessa tautitapausten kirjaus
alkoi 1915, ja taudin epideeminen luonne kävi
pian selväksi (Kuva 2). Toistuvat epidemiat
alkoivat vasta 1930-luvulla, ja huippuvuonna
1945 kirjattiin 794 sairastumista.
New Yorkin kaaos
New York kesällä 1916: Polio oli saapunut
kaupunkiin (6). Syyksi esitettiin arvauksia radioaalloista
hämähäkkeihin ja lääkärien parroista
Euroopasta saapuneisiin myrkkykaasuihin.
Sitten vakuututtiin koirien, kissojen, kärpästen,
ja vihdoin maidon vaarallisuudesta.
Kuitenkin jo 1908 wieniläiset lääkärit Karl
Landsteiner (1868–1943) - veriryhmien keksijä
ja Nobel-laureaatti 1930 – ja nuori Erwin
Popper (1879–1955) olivat osoittaneet polion
virustartunnaksi. Mielenkiintoinen onkin selitys,
että poikkeuksellisen virulentti kanta karkasi
Rockefeller-instituutista, jossa juuri tuolloin
oli siirrelty viruksia rhesusapinoista toiseen
(7).
Oli miten oli, katuja suljettiin (Kuva 3) ja
junat täyttyivät ihmisten paetessa kauhuissaan
maalle. Epidemia kesti vain puoli vuotta, kesäkuusta
marraskuuhun, mutta 82 % tautitapauksista
ilmaantui heinä-elokuussa. Lääkärit
injektoivat adrenaliinia tai tuoretta sylkeä
potilaiden selkäydinkanavaan tai ottivat likvoria
ja pistivät sitä potilaan ihoon. George Retan
-niminen kollega infundoi suuria suolaliuosmääriä
laskimoon ja laski samalla selkäydinnestettä
suurikaliberisesta neulasta kertoen
puhdistavansa keskushermostoa toksiineista.
Hoito tappoi enemmän kuin pelasti henkiä,
eikä sitä jatkettu kauan. Sittemmin, kun atomipommit
oli pudotettu Japaniin 1945, mielipidetiedustelu
kertoi, että ainoastaan pommeja
pelättiin enemmän kuin poliota.
Rajuista eristämistoimenpiteistä ei ollut
apua. Kun historian suurin kirjoihin viety polioepidemia
oli ohi, 2400 enimmäkseen alle
kymmenvuotiasta lasta oli kuollut ja yli 9000
halvaantunut (Kuva 4).
Kymmensenttisten marssi
Antiseerumi- ja muut hoidot osoittautuivat tehottomiksi,
ja paine saada rokote oli suunnaton.
Ahdistusta lisäsi, että monet merkkihenkilöt
sairastuivat. Historian ehkä kuuluisin poliopotilas
oli legendaariseksi johtajaksi kohoava
39-vuotias Franklin Delano Roosevelt (1882–
1945), joka halvaantui 1921. Niin kipeä asia
oli amerikkalaisille, että invaliditeetti salattiin.
Ikääntyvästä ”FDR:stä” ei siten juuri löydä valokuvaa,
jossa hän ei istuisi (Kuva 5).
Yleinen kauhumieliala johti kysymään, miksi
rikas Amerikka sieti poliota; miksi ei kehitetty
turvallista ja tehokasta rokotetta? Roosevelt
perusti 1938 National Foundation for Infantile
Paralysis -säätiön, jota alettiin kutsua nimellä
Th e March of Dimes eli Kymmensenttisten marssi.
Aikansa suuri viihdetaiteilija ja mediapersoona
Kuva 1.
Lapsihalvaus,
yksi polion tunnetuista
nimityksisä.
MATKAILULÄÄKETIEDE