7 Momentti 5/2018
Momentti
Hallinto-oikeus hylkäsi Merivoimien
esikunnan hallintoriitahakemuksen
A:n velvoittamisesta
maksamaan valtiolle korvauksena
palvelussitoumuksen rikkomisesta
A:lle opiskeluajalta maksettujen
palkkojen määrä viivästyskorkoineen.
Hallinto-oikeus katsoi, että
palvelussitoumusta ei voitu pitää
A:ta oikeudellisesti sitovana. Palvelussitoumuksessa
oli kysymys
valtion virkamieslain 44 §:n 1 momentissa
tarkoitetusta sopimuksesta
palvelussuhteessa noudatettavista
ehdoista, eikä sopimuksella
voitu sopia virkamiehen velvollisuuksista.
Hallinto-oikeus katsoi
lisäksi, että palvelussitoumusta oli
pidettävä perustuslain 7 §:n 1 momentissa
ja 18 §:n 1 momentissa
tarkoitettujen perusoikeuksien rajoituksena,
josta ei ollut säädetty
laissa.
Korkein hallinto-oikeus kumosi
hallinto-oikeuden päätöksen ja otti
enemmän viivästyksen välttämiseksi
asian käsiteltäväkseen. Korkein
hallinto-oikeus velvoitti A:n
korvaamaan valtiolle korvauksena
palvelussitoumuksen rikkomisesta
kohtuullisena pidettävät 5000
euroa. A:ta ei velvoitettu maksamaan
viivästyskorkoa.
Korkeimman hallinto-oikeuden
perustelujen mukaan oli tulkinnanvaraista,
voitiinko palvelussitoumusta
ja työnantajan siihen liittyvää
päätöstä myöntää A:lle palkallista
virkavapautta hänen opiskeluajalleen
pitää valtion virkamieslain
44 §:n 1 momentissa tarkoitettuna
sopimisena palvelussuhteessa
noudatettavista ehdoista.
Korkein hallinto-oikeus katsoi
joka tapauksessa, että järjestelyyn
ei sisältynyt mainitun pykälän 2
momentissa tarkoitettua kiellettyä
sopimista virkamiehen virkavelvollisuuksista.
Sitoumusta ei siten
voitu pitää lainvastaisena.
Korkein hallinto-oikeus katsoi,
viitaten perustuslakivaliokunnan
lausuntoon (PeVL 23/2017 vp),
että palvelussitoumuksen edellyttämistä
oli valtiosäännön kannalta
arvioitava ennen kaikkea suhteessa
perustuslain 18 §:n 1 momenttiin,
jonka mukaan jokaisella on oikeus
hankkia toimeentulonsa valitsemallaan
työllä, ammatilla tai
elinkeinolla. Perustuslakivaliokunnan
lausuntokäytännössä palvelussitoumuksia,
joita oli edellytetty
puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen
koulutuksiin hyväksytyiltä
henkilöiltä, oli pidetty hyväksyttävinä,
mutta edellytetty,
että laissa säädetään sitoumuksessa
tarkoitetun palvelun enimmäisajasta
ja palvelussuhteen perusehdoista
sekä palvelussuhdetta koskevien
riitaisuuksien ratkaisemisesta.
Valiokunta oli myös edellyttänyt,
että palvelussitoumuksen
kestosta ja sitoumuksen purkautumiseen
liittyvästä taloudellisesta
korvausvelvollisuudesta säädetään
laissa riittävän täsmällisesti.
Valiokunta oli myös painottanut
palvelussitoumuksen vastaanottajan
velvollisuutta huolehtia ja varmistua
soveltamistilanteessa siitä,
että opiskelija ymmärtää palvelussitoumuksen
merkityksen kaikilta
osin ja erityisesti korvausvelvollisuuden
osalta ennen sitoumuksen
antamista.
Korkein hallinto-oikeus katsoi,
toisin kuin hallinto-oikeus, että
A:n antamaa palvelussitoumusta
ei voitu pitää oikeudellisesti merkityksettömänä
yksin sillä perusteella,
että tällaisesta palvelussitoumuksesta
ei ollut toistaiseksi
säädetty lailla. Perustuslakivaliokunnan
lausuntokäytäntö huomioon
ottaen, jossa kysymys oli
korostetusti ollut perustuslain
18 §:n 1 momentin, mutta myös
2 §:n 3 momentin ja 80 §:n 1 momentin
soveltamisesta, ei ollut
mahdollista tehdä erottelua, jossa
lailla säätämisen vaatimus olisi vähäisempi
tai poistuisi kokonaan
niissä tilanteissa, joissa vastineena
palvelukseen sitoutumisesta oli
työnantajan järjestämän maksuttoman
erikoiskoulutuksen sijaan
työnantajan maksama palkkaus
muualla järjestettävän koulutuksen
vaatiman virkavapaan ajalta.
Perusoikeuden rajoituksena oli
kummassakin tilanteessa juuri sitoutuminen
jäämään määräajaksi
työnantajan palvelukseen koulutuksen
jälkeen.
Korkein hallinto-oikeus katsoi,
että tällaisessa sääntelemättömässä
tilanteessa palvelussitoumuksen
laillisuuden tulkinnallinen arviointi
voitiin perustaa samanlaisille
näkökohdille kuin harkittaessa
sääntelyn hyväksyttävyyttä perusoikeuksien
yleisten rajoitusedellytysten
kannalta. Palvelussitoumukselle
oli oikeusjärjestyksen
kannalta hyväksyttävä peruste,
kun sitoumus oli annettu vastineena
sille, että virkamies voi
useamman lukuvuoden ajan palkallisella
virkavapaalla ollen opiskella
ja hankkia lisäpätevyyttä
työnantajansa palveluksessa avautuvaan
tehtävään. Selvänä voitiin
pitää myös sitä, että A oli sitoumuksen
antaessaan ymmärtänyt
sitoumuksen merkityksen. Korvauksen
määrän kohtuullistamisessa
huomioon otettiin, että sitoumusaika
oli pitkä suhteessa
opintojen vaatimaan aikaan.
Äänestys 3–2 perusteluista.
Perustuslaki 2 § 3 momentti, 18 §
1 momentti ja 80 § 1 momentti
Valtion virkamieslaki 44 §
PeVL 23/2017 vp, PeVL 35/2016
vp, PeVL 30/2010 vp, PeVL 20/
2003 vp, PeVL 3/2000 vp, PeVL 19/
2000 vp, PeVL 27/1998 vp
KHO:2018:85
Taksinkuljettajan ajolupa –
Luvan myöntämisen este –
Perustuslaki – Elinkeinovapaus
– Liikenneturvallisuus – Ilmeinen
ristiriita
Trafi oli 19.12.2016 hylännyt A:n
taksinkuljettajan ajolupaa koskevan
hakemuksen, koska A oli
10.5.2014 syyllistynyt kulkuneuvon
kuljettamiseen oikeudetta. A
oli henkilöauton ja pakettiauton
kuljettamiseen oikeuttavalla ajokortilla
erehdyksessä ajanut viiden
kilometrin matkan autoa, joka oli
rekisteröity kevytkuorma-autoksi.
Hänet oli tämän johdosta tuomittu
sakkorangaistukseen ja määrätty
ajokieltoon.
Taksinkuljettajien ammattipätevyydestä
annetun lain 9 §:n 2 momentin
1 kohdan mukaan syyllistyminen
kulkuneuvon kuljettamiseen
oikeudetta ajoluvan hakemista
edeltäneen viiden vuoden aikana
merkitsi ehdotonta estettä ajoluvan
saamiselle. Korkein hallintooikeus
katsoi päätöksensä perusteluissa
mainituista syistä välttämättömäksi
arvioida käsillä olevan yksittäistapauksen
yhteydessä, muodostuiko
lain soveltamisen lopputulos
asiassa perustuslain vastaiseksi.
Koska tällaista elinkeinovapauden
rajoitusta ei voitu selvästikään
pitää välttämättömänä toisen
perusoikeuden takaamiseksi eli liikenne
ja asiakasturvallisuuden
saavuttamiseksi, lainkohta oli jätettävä
tässä tapauksessa soveltamatta.
Äänestys 4–1.
Suomen perustuslaki 7 § 1 momentti,
18 § 1 momentti ja 106 §
Laki taksinkuljettajien ammattipätevyydestä
9 § 2 momentti 1 kohta
Ks. ja vrt. KHO 2010:82
KHO:2018:86
Arpajaiset – Rahapeli – Markkinoinnin
kieltäminen – Sosiaalinen
media – Internetmainonta –
Palvelujen tarjoamisen vapaus –