12
Omaishoidon tuesta annetun
lain 2 §:n 1 kohta ja 3 §:n 1 kohta eivät
sinänsä estäneet kuntaa myöntämästä
tukea sellaiselle henkilölle,
joka oli hoidettavana terveydenhuollon
toimintayksikössä,
mutta vietti tosiasiassa merkittävästi
aikaa kotona omaisen tai
muun läheisen henkilön hoidettavana,
jos tuen edellytykset muutoin
täyttyivät. Kun otettiin huomioon
selvitys lapsen kotona tosiasiallisesti
viettämästä ajasta, korkein
hallinto-oikeus katsoi samoin
kuin hallinto-oikeus, että X:n sosiaali
ja terveyslautakunnan jaosto
oli voinut hylätä lapsen vanhempien
tekemän oikaisuvaatimuksen
tuen hylkäävästä päätöksestä.
Laki omaishoidon tuesta 2 § 1 ja
4 kohta ja 3 §
Sosiaalihuoltolaki (1301/2014) 14 §
2 momentti
Yhdenvertaisuuslaki 8 § 1 momentti
ja 27 §
Lapsen oikeuksien yleissopimus
3 artikla 1 kappale
KHO:2018:19
Oppisopimuskoulutus – Valtionosuuden
takaisinperintä –
Palautusvelvollisuuden lakkaaminen
– Palautusvelvollisuuden
raukeaminen – Vanhentumislain
soveltuminen – Oppisopimusasiakirjojen
puutteet –
Virheiden olennaisuus – Ministeriön
ohjeistus
Opetus- ja kulttuuriministeriö oli
katsonut Pohjois-Suomen Koulutuskeskussäätiön
menetelleen vastoin
oppisopimuskoulutusta ja sen
järjestämistä koskevia säännöksiä
ja perinyt säätiöltä takaisin sille
maksettuja vuosien 2007–2010 valtionosuuksia
korkoineen. Takaisinperintäpäätösten
perusteena oli
Opetushallituksen säätiön toimintaan
vuonna 2011 tekemä tarkastus
ja tarkastuksessa tehdyt havainnot
erityisesti oppisopimusasiakirjojen
puutteista ja virheellisyyksistä.
Säätiö oli valituksissaan katsonut,
että takaisinperintä oli rauennut
vuosien 2007 ja 2008 osalta
muun ohella sillä perusteella, että
asiassa tuli soveltaa vuoden 1998
opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta
annetun lain ja vuoden
1996 kuntien valtionosuuslain suoritusvelvollisuuden
raukeamista
koskevien säännösten rinnalla
myös velan vanhentumisesta annetun
lain 4 §:n mukaista yleistä
vanhentumisaikaa.
Asiaan sovellettavan vuoden
1996 kuntien valtionosuuslain 20 §
oli vanhentumislain 2 §:n 1 momentissa
tarkoitettu velan vanhentumisaikaa
koskeva erityissäännös,
joka kyseisen lainkohdan mukaan
syrjäytti yleistä vanhentumisaikaa
koskevan vanhentumislain
4 §:n säännöksen. Näin ollen
vanhentumislain mukainen yleinen
vanhentumisaika ei tullut asiassa
sovellettavaksi, vaan kysymys
säätiön palautusvelvollisuuden
lakkaamisesta ratkaistiin ainoastaan
vuoden 1996 kuntien valtionosuuslain
20 §:n suoritusvelvollisuuden
raukeamista koskevan
säännöksen nojalla siten kuin
säännöstä on korkeimman hallinto
oikeuden oikeuskäytännössä
vakiintuneesti tulkittu.
Vuosien 2007 ja 2008 valtionosuuden
palautusvelvollisuus ei
ollut rauennut myöskään sillä säätiön
esittämällä perusteella, että
ministeriön takaisinperintäpäätöksiä
ei ollut annettu sille todisteellisesti
tiedoksi ennen raukeamiselle
asetetun määräajan päättymistä.
Asiaan sovellettavassa vuoden
1996 kuntien valtionosuuslain
20 §:ssä edellytettiin ainoastaan takaisinperintää
koskevan päätöksen
tekemistä palautusvelvollisuuden
raukeamista koskevassa määräajassa,
mutta sen sijaan takaisinperintäpäätöksen
todisteellisen
tiedoksiannon ajankohdalla ei ollut
merkitystä palautusvelvollisuuden
raukeamisen arvioinnissa.
Säätiö oli kiistänyt sen järjestämän
oppisopimustoiminnan olleen
toimintaa koskevan lainsäädännön
vastaista ja katsonut ministeriön
ja Opetushallituksen tekemät
tulkinnat ja johtopäätökset
sen oppisopimusasiakirjoja rasittavista
puutteista ja virheellisyyksistä
vääriksi. Säätiö oli esittänyt sekä
asian kirjallisessa että suullisessa
käsittelyssä yksityiskohtaisia esimerkkejä
siitä, kuinka sen oppisopimusasiakirjoihin
oli sisältynyt
muun ohella riittävänä pidettävä
keskeisten työtehtävien kuvaus
sekä tietopuolisen opetuksen
suunnitelma.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että
ministeriö ei ollut päätöksissään
osoittanut, että valtionosuuden
kannalta riittävä selvitys opiskelijan
keskeisistä työtehtävistä tai tietopuolisen
opetuksen kirjaamisesta
olisi puuttunut jokaisesta takaisinperinnän
kohteena olleesta oppisopimuksesta
siten, että takaisinperinnän
edellytysten olisi voitu katsoa
täyttyneen kaikkien takaisinperinnän
kohteena tällä perusteella
olevien oppisopimusten osalta.
Vaikka kaikkia ministeriön päätöksissä
takaisinperinnän perusteena
pitämiä virheitä ei voitu pitää sillä
tavalla olennaisina, että niiden johdosta
oppisopimukseen saatua rahoitusta
olisi voitu periä takaisin,
säätiön toiminnassa havaittuja
puutteita ja virheellisyyksiä oli kuitenkin
kokonaisuudessaan arvioiden
pidettävä merkittävinä.
Asiassa ei voitu tarkoin laskea sitä
vuosilta 2007–2010 maksettujen
valtionosuuksien määrää, jonka
ministeriö oli voinut periä takaisin,
joten takaisinperittäväksi hyväksyttävää
määrää oli kohtuudella
alennettava. Tässä arvioinnissa
otettiin huomioon muun ohella,
että koulutuksen järjestäjän oppisopimusasiakirjojen
puutteet tulivat
käytännössä todetuiksi vasta
koulutuksen järjestäjän toimintaan
tehdyn tarkastuksen jälkeen, jolloin
saatu valtionosuus oli jo käytetty
opiskelijalle annettuun koulutukseen.
Lisäksi niiden oppisopimusasiakirjojen
puutteiden ja
virheiden osalta, joihin liittyi tulkinnanvaraisuutta,
takaisinperintäpäätös
saattoi olla koulutuksen
järjestäjän kannalta lopputulokseltaan
kohtuuton, etenkin kun puutteen
tai virheen kohteena olevasta
seikasta ei ollut ollut ministeriön
ohjausta.
Korkein hallinto-oikeus alensi
takaisinperittävää määrää sekä
poisti koron suorittamista koskevan
velvollisuuden kokonaisuudessaan.
Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta
annettu laki (635/1998)
45 §, 46 §, 57 §
Kuntien valtionosuuslaki (1147/
1996) 19 §, 20 §
Velan vanhentumisesta annettu laki
(728/2003) 2 § 1 momentti, 4 §
Ammatillisesta koulutuksesta annettu
laki (630/1998) 15 §, 17 §
Ammatillisesta koulutuksesta annettu
asetus (811/1998) 5 §, 6 §, 7 §
Hallintolainkäyttölaki (586/1996)
7 § 1 momentti
KHO:2018:20
Sähköturvallisuus – Markkinavalvonta
– Myynti- ja luovutusmomentti_