Kirkko, kaupunki ja kriitikko Mennessäni ensimmäistä kertaa vieraaseen kaupunkiin hakeudun yleensä ensin torille ja sitten hautausmaalle. Nykyhetki ja historia, elämä ja kuolema, kiteytyvät niissä kiehtovasti. Hautausmaan vieressä on usein kirkko, jonne pyrin aina sisään miettimään kokemaani. Kuvat: Lassi Häkkinen ja Otso Kantokorpi Olen käynyt Lahdessa säännöllisesti jo 30 vuo-den ajan, mutta Lahden ainoa kirkko minulle on aina ollut Alvar Aallon (1898–1976) suunnittelema Ristinkirkko (1978). Punaruskeasta tiilestä rakennettu modernistinen kirkko asettuu kau-punkikuvaan hieman kliseisesti juuri niin kuin pitääkin: se muo-dostaa korkealta Kolkanmäeltä ko-mean akselin pitkin Mariankatua toisen sankariarkkitehtimme Eliel Saarisen (1873–1950) piirtämän kaupungintalon kanssa. En ole kuitenkaan koskaan pitä-nyt Ristinkirkkoa Aallon parhaim-mistoon kuuluvana – ehkä lähinnä siksi, että vähäeleisen rakennuksen ja massiivisen betonisen kellotor-nin välillä vallitsee epäsuhta. Kel-lotornin useiden elementtien ryt-mittelykään ei ole kovin harmoni-nen. Samalla kuitenkin tunnistan ja tunnustan, että sen on oltava mas-siivinen ja näkyvä – muutenhan tuo nyt niin komea kaupunkikuvallinen akseli ei olisi tullut todeksi. Juhani Bomanin toimiston suunnittelema Mukkulan kirkko (1993) on varsin veistoksellinen. Se ei kuitenkaan tuo veistoksellisuut-taan esiin mahtipontisesti vaan pi-kemminkin yllätyksellisesti eri tark-kailupisteistä. Se asettuu ympäris-töönsä tavalla, joka tuo mieleeni orgaanisen arkkitehtuurin, jossa ympäröivä luonto ja sen muodot asettavat selkeästi omat reunaeh-tonsa mutta parhaimmillaan lisää-vät ideoita toteuttamiselle. Tark-kailupisteen vaihdoskin tuo mu-kanaan kiinnostavan jännitteen: kirkko on jostain kulmasta juhlava, hyvinkin komea, mutta joistain lä-hestymissuunnista arkinen ja hel-posti lähestyttävä. Se sijaitsee kes-kellä matalaa rakennuskantaa eikä yritäkään olla osoittelevasti ”kirkko keskellä kylää”. Unto Ojosen (1909–1997) suun-nittelemassa Joutjärven kirkossa (1962) ei puolestaan ole mitään or-gaanista. Se ei sulaudu ympäris-töönsä eikä ota siihen kantaa. Sen monet rakennusmateriaalit – kupa-rikatto, keltatiili, liuskekivi ja betoni – tuovat mukanaan levottomuutta. Tosin kun nostin katseeni ylöspäin läheltä, huomasin kuparikaton ja takana olevien puiden muodosta-van hauskan jännitteen. Ojonen on jyrkkälinjaisella ka-tollaan selkeästi hakenut yhtymä-kohtia keskiaikaisiin kivikirkkoi-himme, mitä korostaa myös valtava valkoinen päätykolmio. Vahvassa kolmiomaisuudessa on epäilemättä viittaus kolminaisuusoppiin, mutta kolmion ensivaikutelma on sitä en-simmäistä kertaa lähestyvälle suo-rastaan tyrmäävän raju – tosin kat-seen tarkentaminen siihenkin lä-hempää sai mietteet uusiksi. Se toi-mikin yllättäen kuin taideteos. Toivo Paatelan (1890–1962) suunnittelema ortodoksinen Pyhän kolminaisuuden kirkko (1956) toi mieleeni välittömästi ajatuksen, että luterilainen 1900-luvun kirkko voi näyttää miltei miltä tahansa, mutta ortodoksinen kirkko on aina ortodoksisen kirkon näköinen, eikä se sellaisena useinkaan ota mitään kantaa ympäristöönsä. Paatelan tuotannossa – josta yksi hienoimpia on mielestäni Keskon pääkonttori Helsingissä – Pyhän kolminaisuuden kirkko on ehkä lä-hinnä suoritus. Lisäksi on mainit-tava, että seurakuntakeskuksen ja muiden lisärakennusten ryväs on sekä tyylillisesti sekava että jättää varsinaisen kirkon ikävästi ohikul-kijan katseilta piiloon. Erik Lindroosin (1906–1980) suunnittelema Launeen kirkko (1953) muutettiin seurakuntakes-kuksesta vuoden 1958 laajennuk-sen ja uuden kellotapulin myötä kirkoksi, ja se on hieman yllätyksel-lisesti Lahden vanhin säilynyt evan-kelis- luterilainen kirkkorakennus. Vaalea rappaus ja punatiilikatto te-kevät siitä kodikkaan ja intiimin, ympäristöönsä sopivan konstaile-mattoman ja helposti lähestyttävän kirkon. Sekin noudattaa tiettyä or-gaanisuutta – mutta pikemminkin sosiaalisessa muodossa: juuri täl-lainen omakotitaloalueen kirkon tulee ollakin. Temaattinen retki vieraassa kaupungissa on hauska kokemus ja auttaa jäsentämään kaupunkia uudella tavalla. Sama koskee var-sinaisia asukkaitakin, koska kirkot-kin muuttuvat julkisten veistosten tavoin hiljalleen arkiselle kulkijalle näkymättömiksi. Siis lahtelaiset: Retkeilemään hengellisesti tai edes henkisesti! Otso Kantokorpi Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko ja toimittaja. 12
Kaupunkilainen | 2015 No4
To see the actual publication please follow the link above