Veistokselta veistokselle Minulla on tapana matkoillani selvittää etukäteen kohteitteni julkiset veistokset – varsinkin jos joudun yöpymään, sillä iltakävelyiden suunta on näin ratkaistu. Näin olen tehnyt Lahdessakin jo vuosia sitten. Kriitikolle veistoskävely on toisinaan tuskallista. Suuressa mittakaavassa veisto on vaikea laji, ja esimerkiksi plastinen kömpelyys korostuu usein liikaa. Se, mikä saviluonnoksena näytti työpöydällä hyvältä, ei välttämättä enää näytäkään kol-mimetrisenä pronssimöykkynä yhtä hyvältä. Kaupun-kimme ovat täynnä jähmeää veistotaidetta, jonka var-sinainen merkitys on usein muualla kuin taiteen sisäl-löissä. Julkisen veistoksen konteksti on aina voimakas osa sen sisältöä. Niillä kunnioitetaan merkittäviä tekoja ja ihmisiä. Jotkut veistokset ovat aatteellisesti varsin py-hitettyjä, jotkut kykenevät luomaan paikan henkeä (genius loci) riippumatta estetiikasta. Veistoksista on tapana myös kiistellä. Ketä pitää kunnioittaa? Taiteel-lisista ratkaisuistakin on totuttu kiistelemään: joillekin näköistaide on ainoaa oikeaa taidetta. Toisinaan alueen omat veistäjäsankarit ovat yliedus-tettuja, ovat siis saaneet enemmän tilauksia hyvä veli -verkostonsa kautta. Näin paikallisvärin sijaan syntyy usein puuduttavaa nurkkakuntaisuutta. Lahtikaan ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Se ei ole mikään loistokas veistoskaupunki. Veistoksia voi kuitenkin katsoa monella tavalla. Niitä voi tutkailla suhteessa ympäristöönsä, niitä voi tutkailla taidehis-toriallisina ajankuvina ja niistä voi löytyä katselutapaa muuntelemalla hauskoja ulottuvuuksia: aina ei tarvitse etsiä sitä rituaalista ja ihanteellista tarkastelu- tai ku-vauskulmaa. Tämä vaatii katseen ja ajatuksen tarken-tamista, sillä julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ja outo ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi ase-tuttuaan osaksi arkista ympäristöä. Joskus kannattaa py-sähtyä varta vasten tai tehdä retki. Minulle Lahti on kuin itsestään selvästi Olavi Lanun (1925–2015) kaupunki, ja juuri Lanu kuuluu niihin veis-täjiin, jotka rikkovat patsaiden normaalia pönötystä ja rituaalisuutta ja jotka toivat julki-sta veistotaidetta lä-hemmäksi arkea ja ns. tavallista ihmistä. Kulttuuri kehittyy koko ajan spektaakkelimaisem-paan suuntaan, ja vastapainoksi on hyvä silloin etsiä jotain pientä, jonka äärelle voi pysähtyä. Viktor Jans-sonin (1886–1958) herooisen Vapaudenpatsaan (1921) sijaan kannattaakin ehkä joskus mennä varta vasten ja läheltä tutkailemaan hänen Lumisotaansa (1939), herk-kää lapsitutkielmaa, ja vaipua vaikka omien lumisoti-ensa muistoihin. Asiat kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin, ja näitä kyt-köksiäkin on hedelmällistä selvitellä. Nyt tiedän, että Lumisodan lahjoitti Lahden kaupungille vuorineuvos J. Th. Lindroos (1867–1952). Olen vuosia kävellyt Vesi-järvenkatua ja ohittaessani Tevin talossa pienen prons-sireliefin, jonka tekstistä on vaikea saada selvää, olen ajatellut, että ketä se esittää ja kuka sen on tehnyt. Selvit-tely on aina jäänyt sikseen, mutta nyt soitin Lahden tai-demuseoon ja kysyin – tätäkin muuten voimme kaikki vapaasti tehdä. Puhelimessa en vastausta saanut, mutta amanuenssi Maija-Riitta Kallio teki työtä ja vahvisti sähköpostitse edellä mainitsemani näkymättömäksi muuttumisen: ”Joka päivä kuljen reliefin ohi työpaikalleni, mutta en ole koskaan tullut tarkistaneeksi sen tekijää! Näin sitä on tullut sokeaksi omalle arkiselle ympäristölleen.” Teosta ei ollut edes luetteloitu Lahden taidemuseon kokoelmiin. Nyt on. Sen tekijä on maineikas kuvanveis-täjä Emil Cedercreutz (1879–1949), ja teos on vuodelta 1937. Luulen, että katson sitä jatkossa aivan uusin silmin. Ehdotan kaikille retkeä katsomaan yhtä Lahden pie-nintä julkista ulkoteosta. Ja sitten katsomaan vielä Lu-misotaa. Sitä kautta syntyy uusi kytkös kaupungin ajal-listilalliseen hahmottamiseen. Otso Kantokorpi Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko ja toimittaja. Kuva: Juha-Pekka Huotari Kuva: Otso Kantokorpi Kuva: Otso Kantokorpi Kuva: Otso Kantokorpi 10
Kaupunkilainen | 2015 No3
To see the actual publication please follow the link above