KEILAAJA | 9
sa. Kiersimme Korhosen Arvin kanssa paljon
Riihimäki-Hyvinkää-Järvenpää akselilla sekä
tietysti myös muut Etelä-Suomen kaupungit.
Minkälaiset olivat omat tavoitteesi?
– Tavoitteena oli kehittyä keilaajana aina
vain paremmaksi. Voitettuani Ballmasterin tavoitteena
oli päästä naisten maajoukkueeseen.
Tavoitteena on myös ollut oppia paikkopeli,
ratojen luku ja ymmärtää paremmin olosuhteiden
muutokset. Paikkopelissä ainakin silloin
onnistuin, mutta tuo ratojen luku ei ole ollut
vahvin lajini, Leena tunnustaa.
Saavutitko tavoitteesi, oletko saanut omalta
urheilijauraltasi sen mitä tavoittelit?
Leena Jokiniemi
keilasi maajoukkueessa
vuodet 1994 ja 1995,
ja teki paluun
2000-luvun alussa.
Menestystä on tullut aina.
– Maajoukkueeseen minut valittiin vuonna
1994. Ensimmäiset kisat olivat kesällä Hollannissa,
missä pelattiin joukkueiden Eurooppa
Cup. Keilailu-urallani olen saavuttanut
todella paljon. Kenkälaatikko, jossa mitalit
ovat, painaa monta kiloa. Roomassa pelatussa
henkilökohtaisessa Eurooppa Cupissa vuonna
1994 keilasin hopeaa ja alkuvuodesta 1995
Islannin Reykjavikissa voitin pohjoismaiden
mestaruuden.
Mikä oli oman urheilijan polkusi merkittävin
onnistunut kokemus?
– Huippukokemuksia on ollut valtavasti.
Tietysti Ballmaster-voitto ensimmäisenä naisena
oli jotain, mitä en itsekään olisi uskonut
tapahtuvan. Eikä sitä varmaan moni mukaan
uskonut tapahtuvan siihen aikaan. Käsivamman
jälkeen kuntoutuminen ja Suomen mestaruuden
voittaminen oli iso juttu henkisesti.
Keilailu valikoitui Leenan lajiksi vasta aikuisiällä.
– Jos en olisi muuttanut Helsinkiin, niin
tuskin keilailu olisi valikoitunut lajikseni. Haapajärvellä
on kyllä keilahalli, mutta se on tullut
sinne vasta paljon myöhemmin.
Oliko urheilijapolullasi joku henkilö, jolla
oli merkittävä vaikutus urallasi?
– Merkittäviä miehiä on ollut monia. Ihan
ensimmäinen oli Markku Grönroos, joka oli
myös perustamassa Missizippiä. Hän opasti
merkkikeilailuun ja antoi hyviä oppeja. Vili
Kuronen valmensi minua alkuaikoina, Jari
”Kyy” Kylmänen maajoukkuevalmentajana
ja viimeisenä valmentajana minulla oli Arvi
Korhonen.
Miten koit kodin, perheen ja läheisten
vaikutuksen keilailu-uraasi?
– Kotoa tuli täysi tuki keilailulleni. Mies
hoiti lapset ja kodin, sekä hankki sponsorit.
Ilman näiden asioiden hoitumista, en olisi
menestynyt urallani. Keilailu vei paljon rahaa,
joten sponsoreiden hankinta oli Arin hommia.
Niitä hän saikin ihan kiitettävästi hankittua.
Entä mitkä asiat ovat eniten vaikuttaneet
omalla urheilijapolullasi menestymiseen?
– Perheen tuki, hyvät valmentajat ja määrätietoisuus.
Voitin Ballmaster-turnauksen
vuonna 1994 ja muutama päivä voiton jälkeen
kaaduin, loukkasin käteni ja jouduin olemaan
usean kuukauden keilaamatta. Se oli tosi kamala
asia. Juuri, kun olin saavuttanut jotain tosi
isoa ja merkittävää, niin en pystynytkään enää
keilaamaan. Olin muistaakseni kolme viikkoa
sairauslomalla ja senkin jälkeen rannetta piti
kuntouttaa. Aika oli henkisesti raskasta. Löysin
silloin kirjallisuudesta apua asiaan. Lainasin
kirjastosta kaikki psyykkiseen valmennukseen
liittyvät kirjat, jotka sieltä löytyivät. Niistä sain
tosi paljon apua tilanteeseen.
– Olin aiemmin varannut jo kisamatkan
Torinoon ja päätin, että sinne lähtisin. Olin
kokeillut, että käsi kestää pallon painon, mutta
en ollut pelannut yhtään kisaa ennen reissua.
Torinossa meni kuitenkin hyvin, pääsin
finaaliin ja usko osaamiseen oli taas vahva.
Toukokuussa voitin Suomen mestaruuden.
Uskon, että tuo psyykkisen valmennuksen
lukeminen auttoi keskittymään siihen oleelliseen
asiaan kilpailussa, eli siihen hetkeen ja
heittoon, Leena miettii.
Koetko olevasi lahjakas?
– Enpä tiedä olenko lahjakas, mutta ehkä
sitä pallosilmää löytyi jo silloin.
Miten harjoittelit ja kuinka paljon keilasit?
– Tein siihen aikaan kaksivuorotyötä silloisessa
Käpylän Kuntoutuskeskuksessa, joten
harjoittelin tunnin, puolitoista ennen iltavuoroon
menoa tai sitten heti töiden jälkeen. Keilakisoja
pelattiin perjantaisin, lauantaisin, sunnuntaisin
ja maanantaisin. Sarjoja tuli paljon,
vanhojen tilastojen mukaan 450-600 kaudes-
Ja MM-joukkuekulta vuonna 1995 Renossa oli
todella huippuhetki. Sanoisinko, että aina, kun
on palkintokorokkeelle itsensä keilannut, on se
ollut todella huippuhetki. Vaikka ei aina ihan
korkeimmalla pallilla, niin kuitenkin, kun on
ollut kolmen joukossa.
Kulkiko urheilijan polkusi siten, kuten olit
ajatellut ja toivonut?
– Luulen, että polkuni meni juuri niin
kuin ajattelin. Tiesin pitäväni taukoa vuoden
1995 MM-kisojen jälkeen. Takaisin maajoukkueeseen
palasin 2000-luvun alussa ja silloinkin
pääsin palkintopallille vuoden 2001 EMkisoissa.
Jossain vaiheessa alkoi tulla takki
täyteen ja päätin jättää keilailua vähemmälle.
Mielessä oli kuitenkin palata uudelleen radoille
tavoitteiden kanssa, sitten kun olisin
seniori-ikäinen. Senioreiden SM-kultaa voitin
vuonna 2012. Keilakaverit houkuttelivat
lähtemään senioreiden EM-kisoihin ja sieltä
onkin sitten tullut lisää mitaleja. Bolognassa
2015 voitin Euroopan mestaruuden sekä all
events kultaa, singlessä hopeaa ja parikisassa
kultaa. Tämä on ollut yksi niistä merkittävimmistä
hetkistä keilailu-urallani, Leena listaa.
Riittääkö tavoitteita edelleen?
– Kyllä vaan. Tulin valituksi senioreiden
MM-joukkueeseen tänä vuonna ja vaikka itselleni
ei sieltä menestystä tullut, oli kisamatka
todella opettavainen. Nähtäväksi jää, poikiiko
tämä vielä innostusta uuteen yritykseen.
Millaisen koet urheilijan polkusi olleen?
– Oma polkuni poikkeaa varmaan paljon
nykyisten huippukeilaajien poluista, koska
aloitin keilailun aikuisena. Vuorotyö sairaanhoitajana
teetti omat ongelmansa. Vuorojen
vaihdot, vapaapäivien järjestäminen ulkomaan
kisareissuille, harjoittelun ja kisojen pelaamisen
yhteensovittaminen oli haastavaa. Voi
olla, että ilman tuota kaikkea menestymistä
polkuni ei olisi ollut niin pitkä. Voittaminen
poiki uutta innostusta ja taas oli kiva lähteä
harjoittelemaan ja kisaamaan.
Leena Jokiniemi (takana
vas.) kuului Eurooppa
cupin kultajoukkueeseen
vuonna 2000. Joukkueessa
keilasivat myös
Heidi Pyykkinen, Piritta
Maja, Krista Pöllänen,
Tiia Einola ja Heta Allen,
naisia valmensi Pekka
Korpi.