ADVOK A AT T I / 6-2 018 tulokulma 33
KOLUMNISTI ELINA GRUNDSTRÖM ON JULKISEN SANAN NEUVOSTON PUHEENJOHTAJA. @ELINAGRUNDSTROM
Räjähtelevien lepakoiden varjossa
Ihmisillä oli 1930-luvulla valittavana kolme globaalia
tarinaa, joihin uskoa: fasistinen, kommunistinen ja
liberaali tarina. Kylmän sodan aikana tarinoita oli
jäljellä enää kaksi, ja Neuvostoliiton romahduksen
jälkeen enää yksi.
Nykyään meillä ei ole enää sitä yhtäkään. Olemme jääneet
ilman minkäänlaista suurta tarinaa, tilanne tuntuu pelottavalta
eikä missään tunnu olevan mitään järkeä.
Suunnilleen näin kirjoittaa maailmankuulu israelilainen
historioitsija Yuval Noah Harari uusimmassa kirjassaan 21
oppituntia maailman tilasta. Hararin mukaan kaikki oli paljon
yksinkertaisempaa Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen
1990-luvun lopulla, jolloin tarinoita oli vain yksi. Silloin ainoalta
mahdolliselta ratkaisulta tuntui ”paranneltu liberaali
paketti”, johon kuuluivat demokratian ja vapaiden markkinoiden
lisäksi ihmisoikeudet ja julkiset hyvinvointipalvelut.
Tämä paketti on nyt menettänyt uskottavuutensa ja
maailma on hämmennyksen tilassa. Liberalismi onnistui
vaurastuttamaan köyhät ja ratkaisemaan monia ongelmia,
mutta pelkkä liberalismi ei auta tilanteessa, jossa somealgoritmit
ottavat hallintaansa julkisuuden ja sekoittavat
käsityksemme todellisuudesta.
Hararin mukaan erityisen järkyttyneitä ja hämmentyneitä
ovat ”liberaalit eliitit”, jotka ovat viime vuosikymmeninä
hallinneet suurta osaa maailmasta. Ja meitähän Harari tarkoittaa.
Me hyvinvointivaltion korkeakoulutetut kansalaiset
olimme viime vuosikymmenten voittajia.
Olemmeko me nyt sitten kovin järkyttyneitä? Emme ainakaan
vielä. Ennemminkin meitä naurattaa. Meitä huvittavat
esimerkiksi Donald Trumpin tarinat metsiä haravoivista suomalaisista
tai Matti Putkosen höpinät räjähtävistä lepakoista.
Ehkä meidän pitäisi sittenkin olla huolissamme. Kun
yhteinen tarina on kadonnut, politiikkaa ohjaava yleinen
mielipide voi olla mitä tahansa sotkua.
Neljä suomalaista toimittajaa ja tutkijaa, Antto Vihma, Jarno
Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri, käsittelevät
uudessa kirjassaan Totuuden jälkeen samoja ongelmia kuin
Harari. Heidän näkökulmansa on siinä, miten suomalainen
media on selvinnyt totuuden jälkeisen ajan paineissa.
Molempien kirjojen tärkein viesti on sama: Kyse ei ole
vaarattomista ilmiöistä, jotka menevät itsestään ohi. Informaatioteknologian
kehitys ja poliittinen kahtiajakautuminen
ovat luoneet tilanteen, jossa totuus hämärtyy ja demokratia
heikkenee. Tästä ei selvitä muuten kuin suhtautumalla tilanteeseen
vakavasti ja tekemällä viisaita päätöksiä.
Suomessa kansalaisten medialukutaito, kyky valeuutisten
vastustamiseen sekä luottamus journalismiin ovat tutkimusten
mukaan maailman huippua. Totuuden jälkeen -kirja
näyttää kuitenkin ikävällä tavalla, ettei kaikki ole meilläkään
täydellistä. Kirja esimerkiksi osoittaa, että vaikka perussuomalaisen
Putkosen väite tuulivoimaloiden infraäänien
räjäyttelemistä lepakoista kumottiin mediassa laajasti, oleellisempaa
oli se, että mediat suostuivat kaikukammioiksi,
jotka toistelivat perätöntä väitettä päivästä toiseen.
Ei taida olla sattumaa, että mediaan asti päätyvät vale-
uutiset liittyvät usein ilmastonmuutokseen tai sen torjuntaan.
Toinen kirjassa käsitelty tapaus on Turveinfo.fi:n vuonna 2017
tilaama mainoskampanja, jossa väitettiin kirkkain silmin,
että suomalainen turve on arvokkaampaa kuin Norjan öljy.
Yuaval Noah Hararin mukaan ilmastonmuutos on keskeinen
syy siihen, miksi maailma tarvitsee uuden tarinan.
Hän korostaa, että globaaleja ongelmia ei voida ratkaista
ilman globaalia politiikkaa. Mutta tämän tarkempaa uutta
suurta tarinaa ihmiskunnalle hän ei kirjassaan osaa ehdottaa.
Harari ehdottaa henkilökohtaisen elämän tueksi mietiskelyä,
mutta painottaa myös, että jokaisen tulisi käyttää
aikaa ja vaivaa siihen, että varmistaa käyttämiensä tietolähteiden
luotettavuuden.
Totuuden jälkeen -kirja toivoo suomalaiselta journalismilta
lisää luotettavuutta, läpinäkyvyyttä ja itsekriittisyyttä, mutta
sekin korostaa, että lopullista ratkaisua kadonneen tarinan
löytämiseksi ei vielä ole keksitty. Informaatioteknologian
kehityssuuntaan ja demokratian kohtaloon pitää vain vaikuttaa
yksi pieni päätös kerrallaan.
”Ehkä meidän
pitäisi sittenkin olla
huolissamme.”