Kuva 7. Hämeessä on vuonna 1973 aikaa. Hitaimmillaan Vilppulan ja Mansen väli vie kaksi tuntia ja 7 minuuttia, josta juna seisoo Orivedellä 12 minuttia. Pysäkkejä on aikataulussa on 14. RAUTATIEVIRKAMIES 2 / 2016 19 Sinisen junan penkki oli ja on pehmein Nojaa taaksepäin ja rentoudu. Kun junan pilli viheltää, mielikuvamatka alkaa Haapamäeltä. Palveleva Valtionrautatiet pysähtyy vuonna 1973 jo Ristimäen ja Kaarelan seisakkeilla ennen kotikylääni Kolhoa, jossa asukkaita on parituhatta. Mikäpä on perunoita kuljettaessa ja maisemia katsellessa. Kaikkiaan Tampereen ja Haapamäen välillä on aikataulussa 29 asemaa tai seisaketta. Tervemenoa siis myös Lemmettyyn, Vatialaan ja Vehmaisille! Välillä Vilppula–Tampere kulkee 10 junaa ees ja 11 taas, joista kahdeksan joka päivä. Vilppulaan pääsee jopa yöjunalla. Matkaan hujahtaa nopeimmillaan tunti ja 11 minuuttia, mikä ei ole paljoa. Nykyään taajamajuna kulkee sen tasan tunnissa. Mielikuvaloikka vuoteen 1983. Kuljen lukiossa Kolhosta Haapamäelle junalla. Lättähattujen helteillä nihkeät, liukkaat penkit tulevat hyvin tutuiksi. Puolukoiden kuljetus onnistuu yhä, vaikka junavuorot ovat vähentyneet: junia on enää 6 toiseen ja 7 toiseen suuntaan. Mielikuvamatkustaja on silti tyytyväinen: nykyään aikataulussa on 3 junavuoroa suuntaansa, joista päivittäin kulkee 1–2. Höyryvetureita oli tilastoissa vuonna 1975 vielä 250, vaikka ne olivat poistuneet henkilöliikenteestä jo 1970 – Haapamäen ja Tampereen väliltä jo 1966. Ilahduin, kun Tampereen asemalla 80-luvun loppupuolella odotti silti joskus vanhoja ruskeita vaunuja, joiden eteisessä oli komero haloille. Kaikkiaan vuonna 1975 vetokalustoa oli 1 188. 29 000-päinen henkilökunta palveleli noin 35,5 miljoonalla henkilöliikenteen matkalla ja kuljetetti 22,7 miljoonaa tonnia rahtia. Vuoteen 1985 henkilökunta oli vähentynyt lähes kolmella tuhannella, mutta matkat ja rahti lisääntyneet huimasti. Noin 5 miljoonaa matkaa ja 8 miljoonaa tonnia enemmän. Matkojen määrä nousi, koska Helsingin paikallisliikenteenne kasvoi, vaikka matkustajamäärät vähenivät muualla maassa. Vetokaluston 936 yksiköstä yhä suurempi osa oli dieselvetureita, lättähatut ja moottorivaunut elivät viime aikojaan. Vanhan vitsin paikka: mitä VR:llä voi lähettää rahtina? Vastaus metrin pituisen rautapalkin. Lyhyempi hukkuu ja pidempi vääntyy. Niin vääntyi minunkin polkupyöräni, jonka lähetin kesätöistä palatessani rahtina Kajaanista Helsinkiin 90-luvulla, mutta korvauksilla sain uuden ajopelin. Vääntyikö muistinikin, sillä mielikuvissani rahtia sai lähettää ilmaiseksi, jos matkusti itse samassa junassa ja lastasi ja otti pois vaikkapa polkupyörän rahtivaunusta. Vuoden 1983 pitkissä ja mutkikkaissa ohjeissa kuitenkin esimerkiksi polkupyörästä veloitetaan puolet toisen luokan lipun hinnasta, ”kuitenkin vähintään 11 mk, enintään 35 mk”. Sama on hinta myös ”ilman päällystä kuljetettavalle koiralle”. Junalippu oli voimassa kuukauden, jos matka oli yli 75 kilometriä, mikä minusta on mitä mainiointa yleisönpalvelua. Paikkalippuja ei ollut eikä tarvittu, sillä seisomaan joutui vain juhlapyhinä. Minulle matka on myös tärkeämpi kuin perillepääsy, joten arvostin Valtionrautateiden sinisten junien pehmeitä penkkejä ja mahdollisuutta poiketa välillä vaikkapa Tampereen rantoja tallaamaan. Juna on selvästi linta-autoa ja henkilöautoa nopeampi matkantekoväline. Niinpä en nykyäänkään toivo esimerkiksi muutaman minuutin säästöä matka-aikaan. Ennemmin haluaisin lisää palvelua ja nimenomaan ihmisiltä: pysähdyksiä, avoimia asemia ja niille palvelua. Bonukseksi kelpaisivat pehmeämmät penkit (Pendolinojen ovat kauheimmat). Mitä yleisönpalvelua sinä toivoisit tulevaisuuden junilta? Artikkeli on toteutettu journalistisen joukkorahoituspalvelu Rapportin kautta.
RVL No2 | 2016
To see the actual publication please follow the link above