OTSO KANTOKORPI Salpausselkä on omalla tavallaan osa mielenmaisemaani. Laskin sohvat, joista olen kisoja seurannut. Seitsemän ahmaisevaa sohvaa Olin nelikymppisenä en-simmäistä kertaa Ko-lilla, mutta tunnistin maiseman ja osasin hakeutua ”oikeisiin” näköalapaikkoihin. Olihan se kansallismaisema, jota lukuisat taiteilijat ja valo-kuvaajat ovat rajanneet ja tal-lentaneet. 57-vuotiaana kävin ensim-mäistä kertaa Salpausselän ur-heilukeskuksessa ja näin kolme hyppyrimäkeä, jotka laukaisivat muistojen vuon. Tämän paikan minä tunnen. En tule paikalle hiihtäen vaan autolla. Ensimmäisenä näen Viktor Janssonin Hiihtäjäpat-saan (1938), jonka mallina on ollut 1920-luvun hiihtäjäkunin-gas Tapani Niku. Pysäköides-säni autoni vieressä on Toivo Pelkosen vuonna 1998 muo-vaama Siiri Rantanen, 1950- luvun hiihtokuningattaremme. Olen kuvanveistäjän poika ja taidekriitikko. On luonnol-lista pysähtyä julkisen taiteen ääreen. Veistos ja vuodenajat Objektiivisen arvioinnin halu häviää nopeasti, kun muis-tan ympäristöesteetikko Allen Carlsonin ajatukset subjektin asemasta, siitä miten sulau-dumme kohteeseen: ”Ympäris-töt ovat lakkaamatta liikkeessä niin lyhyellä kuin pitkällä aika-välillä. Vaikka itse pysyisimme aloillamme, tuuli pyyhkäisee kasvojamme ja pilvet kulkevat silmiemme edessä; ajan myötä muutokset jatkuvat näköjään lo-puttomiin; tulee yö, päivät kulu-vat, vuodenajat tulevat ja mene-vät. Ympäristöt eivät myöskään liiku vain ajassa, vaan myös laa-jenevat tilassa, ja tätäkin näkö-jään loputtomasti. Ympäristöl-lämme ei ole ennalta määrättyjä rajoja; kun me liikumme, se liik-kuu mukanamme ja näin muut-tuu, kuitenkaan koskaan päätty-mättä: itse asiassa se jatkuu lak-kaamatta jokaiseen suuntaan.” Kun katson veistoksia nyt, en katso kuin kriitikko yksittäistä taideteosta. En voisikaan, koska ne näyttävät hassuilta ollessaan lumipaakkujen peittämiä. Näin ei veistoksia kuvata, ja siksi ryn-täänkin heti kuvaamaan mo-lempia. Tämä on realismia: veistok-set ovat olemassa vuoden jokai-sena hetkenä: yön pimennossa silhuetteina, auringonvalossa materiaalinsa paljastavina, sa-teessa kiiltävinä ja talvella val-koisen lisävärin saaneena. Carlsonin mukaan ”kokemus ympäristöobjektista, josta käsin meidän on muodostettava es-teettinen arvostelmamme, on alusta lähtien hyvin tiivis, koko-naisvaltainen ja tietyllä tavalla ’ahmaiseva’.” Juuri näin minulle käy, kun pääsen montun reunalle ja näen hyppyrit. Koen esteettisen elä-myksen, joka liittyy kauneuden sijaan toiseen esteettiseen kate-goriaan: ylevään. Sumuun sulautuvat hyppy-tornit ovat jo sellaisenaan vai-kuttavia, mutta ne sulautuvat samalla muihinkin ulottuvuuk-siin: 1960-luvun mustavalkoi-seen televisiokuvaan, joka jos-kus suurmäen rakentamisen myötä muuttui värilliseksi – ihme sekin. Urheilun maailma ei ole kovin meditatiivinen, mutta tyhjän suorituspaikan talvinen henki tuottaa hartaan hetken. Voisin katsella vaikka kuinka pitkään. Kansalliset mielenmaisemat Palaan kuitenkin kaupungille, jossa katseeni on urheilukes-kuksen myötä terävöitynyt: kat-son lunta puiden oksilla, nii-den graafista ilmettä. Viimeksi, kun kävin Lahdessa, satoi rän-tää, nyt voisin muunnella Pauli Hanhiniemen sanoja: ”Tänään Lahti olet silmissäni kaunis kau-punki.” En ole urheiluihminen, enkä muista yhtäkään Salpausse-län tarkkaa mäkitulosta. Yri-tin, mutta voimakkain muisto oli lapsuuteni vihreällä vakosa-metilla päällystetty sohva ja isä siinä vieressä. Salpausselkä on omalla ta-vallaan osa mielenmaisemaani ja sellaisena elävä muistutus siitä, miten moniulotteinen ym-päristöesteettinen elämys voi tunnistamisen hetkellä olla. Ko-kijan liikkeen lisäksi sitä muok-kaa muistijälkien joukko, joka voi yltää yli 50 vuoden taakse. Laskin sohvat, joista olen ki-soja seurannut. Pääsin seitse-mään. Otso Kantokorpi Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko ja toimittaja. LAURI ROTKO OTSO KANTOKORPI OTSO KANTOKORPI Veistokset ovat olemassa vuoden jokaisena hetkenä. 7
2015Kaupunkilainen_No1
To see the actual publication please follow the link above