KEILAAJA | 17 junnujen ja myöhemmin naisten valmennusryhmiin. Entä myöhemmässä vaiheessa? – Minun maajoukkueurani aikana valmentajina olivat Nenosen lisäksi Kylmäsen Jari ja Kalliokosken Harri. Jarin ja Harrin aikanahan naisten joukkue toi paljon varsinkin joukkuemitaleja eli pakostikin tehtiin paljon asioita hyvin. Harrin kanssa tuli opittua tätä lajia tekniikan lisäksi paljon myös välinepuolelta. – Selväähän varsinkin näin jälkikäteen katsoen oli, että Jounin (Pauliinen aviomies) tultua kuvioihin aloin vasta ensimmäisen kerran oikeasti pärjätä. Hänen kanssaan tuli kierrettyä uusia halleja ja tehtyä asioita entistä enemmän sekä tehokkaammin. – Matkan varrella on tullut vastaan paljon eri ihmisiä, joilta olen saanut vaikutteita. Jo nuorena kyselin itse aktiivisesti parhailta keilaajilta mm. heidän omista treenaamisistaan. Varsinkin maailmalla kierrellessä otin mielelläni vastaan kaiken uuden opin, mitä eri ihmisiltä sain. Keilailu on sen verran monimutkainen ja muuttuva laji, ettei voi olla olemassa yhtä ihmistä, joka osaisi ja tietäisi lajista kaiken vaan tietoa ja ymmärrystä täytyy koko ajan kerätä eri suunnista. Oliko sinulla esikuvia? – Kyllähän sitä on matkalla arvostanut moniakin keilaajia ja heidän tekemisiään. Onhan se ihan käsittämätöntä, että tämän lajin parissa on kavereita, jotka ovat keilanneet maailman huipulla neljättä vuosikymmentä. Pete Weber, Norm Duke ja Walter Ray Williams pärjäävät vielä tänäkin päivänä, vaikka ovatkin jo ”ikäloppuja” varsinkin muihin lajeihin verrattuna. Miten harjoittelit ja kuinka paljon keilasit? – Näin jälkikäteen ajatellen treenimääräni radalla eivät olleet mitään järin suuria, vaan liikkuivat siellä 4-8 tunnissa viikkotasolla vuodenajasta riippuen. Siihen maailman aikaan ei yksinkertaisesti mahtunut treenaamaan halleihin niin paljon kuin olisi halunnut, koska ne olivat täynnä seurojen vakiovuoroja. Koulusta en keilailun takia lintsannut, mutta tein jossain vaiheessa lyhyempää työpäivää tai pidin pidemmän ruokatunnin päästäkseni treenaamaan silloin kun hallissa oli tilaa. Nuo ratkaisut näkyivät tietenkin silloin myös palkassa. Enimmäkseen harjoittelin yksin ja senkin Ruusulassa, jossa oli sekä puu- että laminaattiradat. Kilpailusarjoja tuli vuodesta riippuen 600-800. Näiden päälle sitten tuli sitä muuta liikuntaa, kuntosalia ym. Minkälaiset tavoitteet sinulla oli keilaajana? – Kyllä minä jo aika nuorena laitoin tavoitteeni korkealle. Ymmärsin myös, ettei sinne päästä vuodessa eikä parissa. Eihän minusta koskaan henkilökohtaista maailmanmestaria tullut, mutta paljon minä uraltani kuitenkin sain. Minkälaiset ominaisuudet koit omina vahvuuksinasi? – Ehkä se pitkäjänteisyys oli vahvuuteni. Tein kymmenen vuotta töitä ennen kuin sain ensimmäisen todellisen onnistumiseni ja ymmärsin, että siitä se työnteko vasta alkoi. Entä miten tavoitteet toteutuivat, mikä oli urheilijan polullasi merkittävin onnistuminen? – Henkilökohtainen Euroopan mestaruus 25-vuotiaana vuonna 1993 oli tavallaan urani kohokohta, ja se oli ensimmäinen varsinainen arvokisamitalini. Keilaajana olin kuitenkin mielestäni parhaimmillani vasta sitä seuraavina muutamana vuotena joukkuekisoissa, joissa me Suomen naiset voitettiin mm. joukkueiden maailmancup pari kertaa peräkkäin. En ollut mikään joukkuepelaajatyyppi, mutta omalla vuorollani kaadoin keiloja aika usein riittävästi ja joskus jopa paineen alla. – Ammattilaiseksi lähteminen yli kolmikymppisenä oli sitten ihan oma lukunsa. Näin jälkikäteen voin vaan todeta, että lähdin sinne muutaman vuoden (tai kymmenen vuotta) liian myöhään. En enää mielestäni kehittynyt siellä keilaajana, kuten olisin halunnut ja sen lisäksi naisten ammattilaiskiertue meni lopulta konkurssiin. Ammattilaiskiertueella keilaaminen oli kuitenkin kaiken kaikkiaan erittäin hyvä ratkaisu monenkin eri tulevaisuuden kuvion kannalta. Siellä keilattiin paljon sarjoja, eikä silloisella pelimuodolla voinut pärjätä, jollei oikeasti osannut keilata. Välineistä opin siellä myös todella paljon lisää. Asenne siellä oli, että kaikki tekevät työtään ja antavat myös muille työrauhan. – Olihan se myös kasvattava kokemus olla reissussa pitkän aikaa yksin maailman toisella puolella aikana, jolloin kännykät eivät siellä vielä toimineet ja sähköpostikin vasta teki tuloaan. Kilpakumppanini siellä olivat taitotasoltaan ihan toista luokkaa kuin mihin olin amatöörikisoissa tottunut. Kiertueen säännöt myös määrittelivät melko tarkkaan sen, mitä sai ja ei saanut tehdä. Siellä ei myöskään jäänyt aikaa tehdä käytännössä mitään muuta kuin keilata ja matkustaa, joten se oli omalla tavalla aika helppoa, kun sai keskittyä vain siihen mistä tykkäsi. Minkälainen oli oma urheilijan polkusi, olisitko tehnyt jotain toisin? – Jälkikäteen on aina helppo jossitella, mutta fysiikan treenaaminen olisi pitänyt aloittaa nuorempana kuin mitä itse aloitin. Selkähän keilailussa on kovilla lajin yksipuolisuuden takia ja siksi siihen pitäisi kiinnittää erityishuomiota jo pienestä pitäen. Keskikehon treenejä ja venyttelyä ei kai kukaan keilaaja tee liikaa. – Keilailu on antanut minulle itse asiassa kovin paljon enemmän kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Ilman keilailua en olisi koskaan törmännyt Jouniin, enkä tekisi työkseni sitä mitä nyt teen. Minä ja Jouni kun olemme kirjaimellisesti onnistuneet tekemään harrastuksestani työn itsellemme. Henkilökohtainen Euroopan mestaruus 25-vuotiaana oli Pauliina Aallon uran kohokohta.
KEILAAJA | 2017 • No2
To see the actual publication please follow the link above