Nykyinen työpaikka löytyy Tampereen uintikeskuksen altaan ääreltä, uimari Dina Abdel Fattah saamassa palautetta kisasta.
– Opeteltavaa asiaa on valtavasti uusimpia neurologiatieteen
löytöjä myöten. Milt sanoi minulle, että opeta uimareille 10 %
siitä mitä tiedät. Ja sitten yritin opettaa uimareille 110 %. Nykyään
tosin tiedän melkein mistä puhun, Mika selittää. Miehen
ensikosketus uintiin oli kuitenkin perinteinen.
Juuret ja uran alku
– Hämeenlinnassa menivät ikävuodet 3–19. Urheilu alkoi isää
seuraten judon parissa. Tykkäsin myös uida ja 17-vuotiaana liityin
uimaseuraan. Parin vuoden jälkeen HäUS:n puheenjohtaja
rohkeni toteamaan minulle, että ei sinusta uimaria tule mutta
rupeaisitko valmentamaan?
– Valmennus oli harrastus mutta urasuunnitelmani oli matematiikan,
fysiikan ja kemian parissa. Aloitin opinnot teknillisessä
korkeakoulussa Otaniemessä, joka antoi myös valmiuksia
opettaa noita aineita, jota teinkin eräässä lukiossa. Yhdessä
vaiheessa olin myös insinööritoimistossa töissä. Insinööriä minusta
ei tullut, koska se vaan ei ollut minun juttuni. Opettajan
työ kiinnosti myös mutta se jäi, koska yliopisto ei olisi hyväksilukenut
130 opintoviikkoani teknillisestä korkeakoulusta, Mika
muistelee historiaansa.
– Aloitin valmentamisen myös Helsingissä. Uinti oli pääansioni
noin vuodesta 1991, ja seuraavina vuosina ansiotuloni
koostui kolmesta seurasta sekä keikoista Kuortaneen Urheiluopistolle
ja Uimaliitolle. Onneksi seurojen varainhankinta on
kehittynyt. On opittu myymään päätuotettamme asiakkaille niin,
että valmentajille voidaan maksaa palkkaa, Mika naurahtaa.
– 1998 suoritin Valmentajan erikoisammattitutkinnon ja tein
ensimmäisen päätoimisen sopimukseni vuoden 2000 alusta
HSS:n kanssa. Vuodet 2003–2010 olin Mäkelänrinteen valmennuskeskuksen
14 03.2017
päävalmentaja, kunnes keskus ajettiin alas.
Valmennettuani useassa seurassa, urheiluopistossa, urheilulukiossa
ja liitossa päätin kokeilla töitä ulkomailla, Mika päättää
uransa alkutaipaleen muistelun.
Neljä vuotta Norjassa
Jussi Salminen
Yksi tärkeimmistä syistä työhaastattelukutsuun Norjaan keväällä
2010 oli ansioluettelo. Valmennettavista kirkkaimmat tähdet
olivat Matti Rajakylä, joka voitti lyhyen radan EM-pronssia 50
metrin perhosuinnissa ja Katja Lehtonen, joka oli lyhyen radan
EM-kisoissa 50 metrin rintauinnissa viides. Molemmat uivat
myös uransa aikana useita Suomen ennätyksiä.
– Sain paikan ja suuntasin Norjaan, jossa ammattivalmentajuus
on noin viisi vuotta Suomea edellä. Eroja on mm.
uimakoulu- ja maajoukkuetoiminnassa. Norjan uimaliitto on
organisoinut ja tuotteistanut uimakoulut mutta raha jää seuroille.
Maajoukkueessa rajat ovat tiukat, joukkue on pieni mutta
palvelut ovat erittäin kattavat, Mika vertailee.
– Se tuli huomattua pian, että vaikka Suomessa olin saavuttanut
jonkinasteista menestystä niin täysin uudessa ympäristössä
ja kulttuurissa työmenetelmistäni vain murto-osa oli käyttökelpoisia.
Kokemukseni on, että uimarit ovat aika konservatiivisia
ja turvallisuushakuisia. Heillä on vahva näkemys siitä, mikä on
tuonut heidät tähän pisteeseen ja usko, että saman tekeminen
vie heitä eteenpäin. Harjoittelu eri tavalla voidaan kokea uhkana.
Uudet ajatukset kannattaa myydä siksi vähitellen.
Maailman paras kuivaharjoittelu
Norja ja uinti eivät yhdessä herätä mielikuvia suuruudesta. Mitä
mieleen tulee, on yksi uimari ylitse muiden. Luulen, että aihe
on Mikalle ehkä vaikeakin mutta liian suuri, että voisin sen
haastattelussa ohittaa. Ensimmäisessä seurassa oli valmennettavana
myös olympiahopeamitalisti Alexander Dale Oen.
– Alex oli erittäin positiivinen persoona, jonka energia tarttui
kaikkiin. Fyysisesti hän oli uskomaton kestävyyslahjakkuus,
aerobiset ominaisuudet olivat järjettömän hyvät. Hän ei kuitenkaan
tykännyt uida suuria määriä eikä uinti ollut tehollisestikaan
mitään erityistä, joskin kyllä laadukasta. Alex nautti eten-