Page 43

Uinti | 2015 No2

02.2015 43 TeksTi: nina LinnOvaara kuva: rOLF MikkOLa kOLUMNI Aikuiskoulutuksessa TULIN PUOLIHUOLIMATTOMASTI SANONEEkSI, että voisin mennä aikuisten uimakouluun. Jos jossain lähellä järjestettäisiin sellaisia. Olin varma, että ei järjestetä. Voisin toki seurata lehtiilmoituksia, jos moista kurssia mainostettaisiin joskus hamassa tulevaisuudessa. Meni pari viikkoa ja näin ilmoituksen paikallislehdessä. Olin unohtanut, että kotikaupunkini urheiluseurat ovat sietämättömän aktiivisia. Uimaseura ei näköjään ollut poikkeus. Oli aika tarkistaa asenne. Tuleva kahdeksan viikon rutistus voisi olla minulle joko rangaistus tai lahja. Päätin, että se olisi lahja, vaikka sitten hampaita kiristäen. Olin hiljattain täyttänyt neljäkymmentä, enkä ollut ostanut itselleni mitään sen kummempaa lahjaa. Miten olisi uimataito? Pian minä ja muut urheat täytimme esitietolomakkeita uimahallin kahviossa. Pelkäätkö vettä? No, sanotaanko nyt niin, että minä olen ainoa ihminen maailmassa, jota vesi ei kannattele. Minussa, vain minussa, on jotain erityisen ei-kannateltavaa ja minut voi laskea luonnonoikuksi. Ai että kurssin tavoitteena on, että jokainen ui 25 metriä? Olihan tämä vitsi? Jokainen meistä uskalsi sentään tulla allasosastolle. Katselimme, kuinka yli-ihmiset uiskentelivat isossa altaassa. Viuh, viuh, he polskivat altaan päästä toiseen. Siinä näyssä oli jotain totaalisen tavoittamatonta – me kun puolestamme astuimme harjoitusaltaaseen puhaltelemaan kuplia veteen. Siinäkin oli jo tekemistä. Ihminen, joka ei ole kokenut vesipelkoa, ei voi ymmärtää, miten epämiellyttävää on työntää kasvonsa veteen. Yllättävä apu löytyi varusteesta, jota en olisi koskaan uskonut käyttäväni: opettajan lainaamista uimalaseista. Kun veden alle voi katsoa ja pitää silmänsä auki, se menettää osan pelottavuudestaan. Veteen puhaltelusta siirryimme kellumiseen. Siinä vaiheessa tajusin, että suhtautumiseni veteen onkin monimutkaisempi kuin pelkkä pelko. Se on sekoitus pelkoa, tahtoa ja uskoa. Inhoan ajatusta siitä, että minun täytyy päästää jalkani irti altaan pohjasta ja vain olla. Olla vedessä. Mutta paradoksaalista kyllä, samalla, kun tahdon vimmaisesti pitää kontrollistani kiinni, tahdon oppia päästämään siitä irti. Sanoiko joku sanan kontrolli – siitäkö tässä onkin kysymys? Tämähän alkaa jo kuulostaa joltain muulta kuin pelkältä uimakoululta. Ehkä on niin, että toiset hoitavat neljänkympin kriisiään työpaikan vaihdoksella tai tatuoinneilla ja toiset sitten menevät uimakouluun. Ristiriitaista on sekin, että samalla, kun uskon olevani maailman ainoa ihminen, jota vesi ei kannattele, sisimmässäni tiedän, miltä veden kannateltavana oleminen voisi tuntua. Ehkä sisäinen lapseni tietää sen – se vauvauinti-iässä oleva pikkuinen, joka kelluu, kun sen laskee veden varaan. ”Tämä on kamalaa”, ajattelen, kun heittäydyn selälleni veden pinnalle. Mutta päätän olla välittämättä siitä. Hiiteen tunteet. Tunteillani en tätä mahdollisuutta pilaa. Pelkoa päin! Se on kamalaa, mutta se on myös ihanaa. Jotenkin se sitten vain tapahtuu. Minä kellun. Kellun ja hengitän, ja muu maailma katoaa hetkeksi ympäriltä. Minä ja vesi paiskaamme kättä. Hauska tutustua. Ja ensimmäisen tunnin loppupuolella opin liukumaan muutaman metrin. Jopa niin, että potkin jaloillani vauhtia. Sitä kutsutaan kuulemma alkeisuinniksi. Siitä ne ison altaan yli-ihmisetkin ovat joskus aloittaneet. n kirjoittaja on valkeakoskelainen kirjailija ja käsikirjoittaja.


Uinti | 2015 No2
To see the actual publication please follow the link above