Outi Kokko-Ropponen, Heli Kivelä, Mikko Alpola, Ippe Natunen ja Eerika Rautavaara Vierumäen valmennusosaamisen seminaarissa. 01.2015 47 valmentajana olemisen vaikeus Teksti: Ipe Natunen, Kuva: Outi Kokko-Roponen kolumni Olenko oma itseni – vai näyttelenkö valmentajaa? Olympiakomitean Huipu-urheiluyksikön ja Vierumäen isännöimä valmennusosaamisen seminaari järjestettiin tammikuussa Vierumäellä. Seminaari antoi minulle ajattelemisen aihetta. Ohjelmassa oli mielenkiintoisia teemoja niin valmentajille kuin kouluttajille. Pääluennoija oli Penny Crisfield, pitkänlinjan kansainvälinen kouluttaja ja edelläkävijä 40 eläimen maatilalta Keski-Englannista. Penny toimii maailmanlaajuisesti valmentajien kouluttajana ja myös eläinterapeuttina. Seuraava iso projekti alkaa keväällä Japanissa. Uimaliiton kouluttajaryhmä oli edukseen seminaarissa, Tommi Pulkkinen, Riikka Nordström, Paula Harmokivi-Saloranta, Mikko Alpola, Ville Kallinen, Kati Kauhanen, Heli Kivelä ja Susan Nordström, sekä taitouintispesialistit Eerika Rautavaara ja Katri Kuikka. Raino Nieminen polski myös mukana uinnin taso 2:n parissa. Kouluttajatiimi on hitsautunut yhteen vuosien kuluessa. Yhtenäinen näky on kasvanut luottamuksesta ja heijastuu koko uimarin polun koulutuskokonaisuuksiin. Ryhmän toimintailmapiiri on arvostava, rikastava ja luova. On uskallusta nähdä erisävyisiä, eteenpäin vieviä avainilmiöitä ja ihmetellä koulutuksiin osallistuvien elinvoimaisuutta. Oppimiskäsitys ja sitä kautta vallitseva opettamiskäsitys muodostuu sen mukaan, mikä on kouluttajan oma näkemys itsestään ja oppimisesta. Erkka Westerlund: ”Näyttelin valmentajaa monta vuotta” Yksi seminaarin kohokohta oli valmentajapaneeli, jossa Tuomas ”Köpi” Sammelvuo (lentopallon päävalmentaja), Erkka Westerlund (Jokerit, KHL), Marianne Miettinen (naisten jalkapallomaajoukkue) ja Janne Åhman (Mikkelin Jukurit) kertoivat nykyhetken kuulumisia. Jokaisen tarinoissa korostui itsensä tunteminen ja itsensä löytäminen valmentajana. Valmentajaminä on tekemisen keskiössä, ei päälle liimattuna, vaan toimintatapana. Itsetuntemusta on opeteltava tietoisesti. Valmentajina he tunnistivat olevansa omia itseään. Ystäväni ja Olympiakomitean kisapappi Leena ”Paavi” Huovinen on todennut: ”Vaatii raskasrakenteista itsetuntoa, jotta pystyy viisaasti säätelemään omaa sisäistä maailmaa ulkopuolelta tulevia signaaleja vastaan. Mutta sen voi opetella.” Ei ole vain karamellisoitunut klisee puhua itsensä löytämisestä tai herätä tunteeseen, että voin olla oma itseni. Kuinka moni pystyy näin sanomaan? Hyvä ja ehyt olo luo edellytykset vuorovaikutukselle, läsnäoleminen vahvistuu ja on ilo pysähtyä ihmisten luo. – Kohtaaminen on arvokkaita mitä elämässä on, saneli Erkka Westerlund. Samaan hengenvetoon hän jatkoi pysähdyttävästi, että oli näytellyt valmentajaa ensimmäiset 20 vuotta. Vasta 50-vuotiaana hän koki olevansa oma itsensä. Köpi ja Marianne totesivat samaa. Rohkeita ihmisiä ja hyviä valmentajia kaikki tyyni. Erkan sanat pysäyttivät minut kuitenkin lujasti. Pakokauhun vuoteni valmennuspäällikkönä Toimin 2007–2012 uinnin valmennuspäällikkönä, joista kolmena viimeisenä vuotena tunsin rehellisesti vain pakokauhua. Kisamatkoilla yksinäisyyttä, epävarmuutta ja pelkoa. Minulle hoettiin: ”Iske nyrkkiä pöytään ja kerro miten asiat tehdään. Rakenna joukkuehenkeä ja näytä esimerkkiä.” Yksinkö minun olisi pitänyt joukkuehenki rakentaa? Muunnellut totuudet, valehtelijaksi haukkuminen, julkiset häväistykset, kaikki ikävää arkipäivää. Sydäntä riipivää, jos kosketin uimaria olkapäähän onnitellakseni häntä, ja hän katsoi minua kuvotus katseessaan. Olivatko nuo merkkejä uintiurheilun todellisesta arjesta, jossa elin ja joita en aiemmin tunnistanut? Erkan sanoja ajatellessani myönnän, etten uskaltanut enää kohdata ihmisiä. Aloin valella myös itse tuskan liejua päälleni ja ahdistus loi lisää ahdistusta. Päälle tuli vielä lehdistön tulokulmat. Toisaalta, ei media ollut pahin, vaan omat joukot. Työn tahallinen vaikeuttaminen, heidän sanat ja teot. ”Ei tuo kuitenkaan pärjää, ammatinvalintakysymys, sitä saa mitä tilaa”. Minulle ei sanottu suoraan, ei tietenkään, sähköpostia sain useinkin, ne hurjimmat ovat vieläkin tallella. Minuuteni kutistui. Jos joku tietää, miten tuollaisessa toimintaympäristössä saa oman parhaansa esiin, tai voi olla oma itsensä, haluaisin, että joku tulisi sen kertomaan minulle. Annammeko muille mahdollisuuden onnistua? Olen 53 vuotta. Olen oma itseni. Nauran paljon ja kerron typeriä juttuja, minä nautin. Nykyinen työympäristöni, kotijoukoista ja ystävistä puhumattakaan, on mahdollistanut tämän ja palauttanut uskon tulevaisuudenkuvaan. Kuten Uimaliiton puheenjohtaja Sami Wahlman toimii, arvostetaan, luotetaan ja tehdään kuten on sovittu. Mutta silti matka on koko ajan kesken. Täytyy muistaa, että annammehan itse muille mahdollisuuden onnistua. Reetta Meriläinen kirjoitti tammikuun HS:n kolumnissaan ihmisen elämänkestävästä keskeneräisyydestä. ”Keskeneräisyys on kohtalo, mutta samalla se on voima. Se on mahdollisuus muuttua, oppia ja paikata. Ei välttämättä kertarysäyksellä vaan askel kerrallaan. On avaruutta ajatuksille, uudelle, inhimilliselle.” n
2015 Uinti / 1
To see the actual publication please follow the link above