Tatsi 2016 19 TAHDON HERÄTELLÄ ihmisiä huomaamaan, kuinka kalliiksi väärissä asioissa säästäminen voi tulla. Apua joutuu hakemaan liian kauan. Lääkärille pääsee vasta, kun terveys on romahtanut. Silloin hoito voi kestää pidempään ja maksaa moninkertaisesti. Se on hukkaan heitettyä rahaa ja aikaa niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Tarinani on kertomus selviytymisestäni. Se, että tarvitsee tukea vaikeassa elämänvaiheessa ei tarkoita epäonnistumista. Tukea tarvitsevaa ei pidä syyllistää. Ei ole häpeä hakea apua. Häpeä on evätä apu sitä tarvitsevalta. VALTAAJAT-KURSSILLA TAPASIN toimittaja Jenny Belitz-Henrikssonin. Pyysin häntä valtaajakummikseni, opastamaan tekstin työstämisessä julkaisukelpoiseen muotoon. Jenny auttoi tiivistämään tekstiä, ehdotti vaihtoehtoisia ilmaisutapoja, korjasi kirjoitusvirheitä ja kannusti. Ammattilaisen tsemppaus tuntui tosi hyvältä. Halusin sisällyttää juttuuni myös tutkijan näkökulman. Kommentoijaksi löytyi valtiotieteen tohtori Anne Määttä. Hän kommentoi minua koskevia viranomaispäätöksiä ja ehdotti, mitä palvelujärjestelmässä olisi voitu tehdä toisin. Tapasimme Annen kanssa useasti. Kerran hän sanoi, että elämäntarinani on täydellinen esimerkki siitä, kuinka yhteiskunta voi epäonnistua yksilön kohdalla. Se jäi mieleen. Koin, että Anne on aidosti puolellani. VÄHITELLEN ARTIKKELI ALKOI muodostua, vaikka tekstin kirjoittaminen tuntui välillä raskaalta. Menneet kivut palasivat mieleen, mutta koin myös onnistumista. Suunnittelin ja kuvasin myös jutun kuvituskuvat. Oivalsin, kuinka pitkälle olen jo päässyt – artikkelin kirjoittamisessa ja elämässäni. Olen saanut kehuja kirjoitustaidostani erilaisilta ammattilaisilta, he kaikki eivät voi olla väärässä. Tuli tunne, että osaan monenlaista kun vain lähden toteuttamaan visiotani. Muistan taas, että menneisyys ei määrittele tulevaisuuttani. Seuraavaksi vuorossa on jutun tarjoaminen lehdille. Toivon, että valtaajakummini Jennyn verkostoista voisi olla tässä apua.” x Meeri Holopainen halusi hyödyntää omassa Valtauksessaan neuleharrastustaan ja tehdä jotain yhteisöllistä. Syntyi neulekahvila! Teksti Mja kuvat: Laura Rantanen EERI ON 27-vuotias sosiaalialan opiskelija, joka päätyi mukaan Valtaajiin oltuaan ensin pitkään sairaslomalla ja poissa opinnoista. Ennen sairauslomalle jäämistään Meeri suoritti työharjoittelun Pasilan asukastalolla Helsingissä. Siellä hän innosti osallistujia neulomisen ja virkkaamisen pariin, ja idea tuntui toimivan. ”Siellä oli ihmisiä, joiden päivän duuni oli imuroida joku lattia. Muuten ei ollut mitään tekemistä. Ihmiset lähtivät innoissaan virkkaamaan tilkkuja, kun vein paikalle lankaa ja virkkuukoukkuja”, Meeri muistelee. Hän kokosi itse tilkuista täkin, joka jäi asukastilaan. Kokemus yhteisöllisestä neuleprojektista oli niin vaikuttava, että Meeri halusi tehdä jotain vastaavaa jatkossakin. ”Harjoitteluni ohjaaja sanoi, että neuleprojekti yhdisti ihmisiä ihan uudella tavalla ja kohtaamiset olivat aiempaa syvempiä. Hän itsekin osallistui projektiin, vaikka oli pitänyt virkkuukoukkua kädessään viimeksi yläasteella.” Omassa Valtauksessaan Meeri halusi hyödyntää neuleharrastustaan ja tehdä jotain yhteisöllistä. Pop up -kahvila tuntuu muotona turvalliselta, kun oma jaksaminen aiheuttaa vielä epävarmuutta. Helsinkiläinen kahvila Kohtaus tarjosi tilan ja hoiti kahvilan, Meeri suunnitteli konseptin ja käytännön järjestelyt. Valtaajat-projekti auttoi neulekahvilan visuaalisen materiaalin luomisessa. Projektikummiksi Meerille löytyi tuusulalainen Saana Sandholm, jolla on monenlaista kokemusta yhteisöllisistä projekteista, muun muassa vauvakasseista ja sivarisukista. ”Jos pop up -neulekahvila kiinnostaa, niin niitä voisi järjestää vakituisemminkin”, Meeri miettii. Hän toivoo mukaan etenkin heitä, jotka ovat tehneet käsitöitä viimeksi peruskoulussa. ”Mitään ei tarvitse osata. Tärkeintä on kohtaaminen.” x
Tatsi 1 / 2016
To see the actual publication please follow the link above