2–3/2019 Moodi 21
Vaikka maailmalta on kiirinyt tietoa myös
onnistuneista digitaalipatologiaan siirtymisistä
”kertarysäyksellä”, voidaan digitaaliaikaan siirtyminen
toteuttaa myös asteittain, jolloin on
hyvä miettiä, mikä osa diagnostiikasta halutaan
ensin digitalisoida. Luonnollisimmalta
lähestymistavalta voisi tuntua kliinispatologisten
kokousten ja etäkonsultaatioiden materiaalin
digitoiminen ensi vaiheessa. Tässäkin
tapauksessa laboratorion logistiikka täytyy
miettiä tarkkaan – meetingien ja konsultaatioiden
järjestämisessä on usein kiire eikä aikaa
ole tuhlattavaksi. Mikäli lasit on digitoitu jo
primaaridiagnostiikkaa varten, ei ylimääräistä
viivettä tule tässä välissä. Muutoinkin suurin
hyöty digitaalisesta patologiasta on saavutettavissa
vain mahdollisimman kattavalla primaariskannauksella.
Lasiskannerin hankinta on vasta alkusysäys
tietoteknisille töille. Integraatiot LIS-järjestelmään,
potilastietojärjestelmään ja keskitettyyn
tallennusjärjestelmään ovat välttämättömiä,
ja voivat aiheuttaa teknisiä haasteita ja
merkittäviä kustannuksia, jotka on syytä huomioida
jo kilpailutusvaiheessa. Kokonaisjärjestelmän
hankkiminenkin vaatii integraatiota
LIS-järjestelmään. Lasien tallennusjärjestelmän
täytyy pystyä identifioimaan näytelasit
siten, että sekaantumisen vaaraa muuallakaan
tulostettuna kuin tarrojen avulla) mahdollistaa
yhdessä nykyaikaisen laboratorion tietojärjestelmän
(LIS) kanssa näytteiden kulun
tarkan seurannan laboratoriossa ja vähentää
käsin kirjoittaessa tulevia väistämättömiä
virheitä. Viivakoodaus on myös välttämätöntä,
jotta skanneri pystyy identifioimaan
lasit oikein. Riittävä määrä laboratoriohenkilökuntaa
on hyvä kouluttaa käyttämään lasiskanneria.
Digitoitavien näytelasien tulee olla
puhtaita ja kuivia fokusointiongelmien minimoimiseksi,
ja peitinlasien suorassa, jotta lasit
eivät juutu skanneriin. Ainakin käyttöönottovaiheessa
skannaustuloksen laatua on syytä
kontrolloida jo ennen näytteiden jakoa patologeille
– kokemuksemme mukaan nykyskannerit
pystyvät löytämään tarkan fokuksen
laadukkaista kudosleikkeistä, mutta pienet
kudosmurut sekä näytelasien reunoilla sijaitsevat
kudoskappaleet voivat jäädä tunnistamatta.
Kudoksen tunnistamista voisi parantaa
luomalla lasiskanneriin erilaisia profiileja erilaisille
näytteille (esim. pienet biopsiat, suuret
kudoskappaleet, hennosti värjäytyvät kudokset,
immunohistokemialliset värjäykset). Työnkulku
on kuitenkin yksinkertaisempi, kun löydetään
kullekin skannerille sopivat yksilölliset
asetukset, jotka toimivat kaikilla näytetyypeillä.
maailmalla tehtyihin virtuaalisiin näytelaseihin
ei ole. Skannerivalmistajilla on edelleen
tarjolla omat tallennusformaattinsa, mutta
radiologiassa käytössä oleva DICOM (Digital
Imaging and Communications in Medicine)
-standardi on vahvasti tulossa myös patologiaan
(7). Sen laaja käyttöönotto takaisi valmistajasta
riippumattoman näytteiden liikkumisen
eri keskusten välillä ja kuvaan liittyvän
metadatan tallentamisen (8,9). Parhaimmassa
tapauksessa kaikki sairaalassa käytettävät
kuvamodaliteetit (radiologia, patologian makroskopia
ja mikroskopia, ihomuutosten kuvat,
skopiakuvat jne.) voidaan tällöin saada katsottaviksi
samaan käyttöliittymään. Kehittyneissä
järjestelmissä on myös ratkaistu tallennuksen
luotettavuus varmuuskopiointeineen ja värien
kalibrointi on mahdollista. Koska tietojärjestelmät
ovat olennainen osa digitaalipatologiaa,
on sairaaloiden IT-vastaavat syytä ottaa tiiviisti
mukaan jo suunnitteluvaiheessa.
Tietoliikenneyhteyksien skannereilta palvelimille
ja työasemiin täytyy olla riittävän
nopeat; nykyään kiinteät 1 Gb/s -tasoiset verkot
alkavat olla standardia, mutta lähitulevaisuudessa
myös mobiilit 5G-yhteydet tarjonnevat
helpon ja turvallisen nopean verkon luomisen
mahdollisuuden. Jos käyttäjiä on paljon,
palvelimien kapasiteetti voi olla järjestelmän
Digitaalipatologi työssään. Jatkuu seuraavalla sivulla