MIKROBIOLOGIA
Virusrokotusten pitkä tie menestykseen,
esimerkkinä isorokko
(Osa 1)
14 Moodi 4/2017
HEIKKI PELTOLA
on Infektiotautiopin
emeritusprofessori.
Tässä artikkelissa keskityn isorokon vaiheisiin,
ja seuraavassa Moodin numerossa (1/2018)
käyn läpi poliorokotteen kehittämistä ja hävittämistä.
V irustauteja, muutamia poikkeuksia
lukuun ottamatta, ei osata vieläkään
hoitaa mikrobilääkkein.
Sen vuoksi onkin mielenkiintoista,
että juuri niitä vastaan kehitettiin
rokotteita paljon ennen bakteeri-infektioita.
Nykyisin käytettävissämme on jo yli
kymmenen virusrokotusta, mutta lopullinen
päämäärä – taudin ja sen aiheuttajan eradikaatio
– on onnistunut vain kaksi kertaa: isorokossa
ja karjarutossa. Taudin juuriminen
olisi kuitenkin mahdollista monen muunkin
infektion kohdalla. Silmäys parin virusrokotteen
historiaan paljastaa tapahtumia, joista
olisi helppo työstää monen draaman tai oopperan
libretto.
Isorokko
Isorokko (variola, smallpox) on akuutti, kuumeinen
poxvirustauti, jossa 12 vrk itämisajan
jälkeen ihoon ilmaantuu rakkuloita sentripetaalisesti.
Ne paranevat hitaasti jättäen arven.
Iho-oireiden lisäksi tauti yleistyy elimistössä
niin, että tappavuus on 20–40 % ja erityisen
suuri lapsilla. Taudin vakavampi muoto on variola
major, levempi variola minor eli alastrim.
Isorokkoa pidetään historian suurimpana
tappajana, onhan kuvauksia tuhansien vuosien
takaa jo muinaisesta Egyptistä, Intiasta ja
Kiinasta. Viime vuosina on alettu epäillä, olisiko
kysymyksessä ollut sittenkin jokin isorokkoa
vain muistuttava tauti (1). Niin tai näin,
melkoinen viikatemiehen apulainen isorokko
on ollut, sillä vielä 1900-luvulla kuolemantapauksia
oli 300–500 miljoonaa.
Isorokko on muuttanut historian kulkua.
Latinalaisen Amerikan alkuperäisväestö pieneni
kymmenennekseen espanjalaisten konkistadorien
saavuttua 1519 (Kuva 1). Variola
ei ollut ainoa tautitappaja, mutta yksi tärkeimmistä.
Unohdetut Peter Plett ja Benjamin Jesty -
rokotusten edelläkävijät
Aasiassa taisteltiin isorokkoa vastaan jo
kauan ennen ajanlaskumme alkua variolaatiolla:
potilaan rakkulanestettä pistettiin
- tavalla tai toisella - varioloitavan ihoon.
Seurauksena oli isorokko, mutta vakavaa
tautia ei yleensä kehittynyt, sillä tuo hengitysteitse
leviävä infektio saatettiin kehoon
”epäluonnonmukaisesti”. Ihon paikallinen
infektio parani seuraavien viikkojen aikana,
joskin melkoisia arpia siinäkin jäi. Toimenpiteen
tappavuus oli 1–2 %.
Isorokkorokotuksen – ja rokotusten ylipäätään
(2) – aikakauden katsotaan alkaneen
vuodesta 1798, jolloin englantilainen
lääkäri Edward Jenner (1749–1823)
julkaisi pari vuotta aiemman kokeensa tulokset.
Hän oli havainnut, etteivät lehmärokon
(vaccinia) kokeneet lypsäjät sairastuneet
isorokkoon. Niinpä Jenner siirsi lypsäjätytön
rokon rakkulanestettä kahdeksanvuotiaan
James Phippsin ihoon. Edes toistettu
isorokon tartuntayritys ei onnistunut,
koska poika ei sairastunut. Sen sijaan näissä
yrityksissä kaksi rokottamatonta poikaa
sai taudin.
Oleellinen ero variolaatioon oli, että nyt
ei tartutettu isorokkoa vaan paljon lievempi
sukulaistauti (lehmärokko). Samalla luotiin
pohja monille myöhemmille eläviä viruksia
sisältäville rokotteille.
Isorokkorokotteella oli runsaasti haittavaikutuksia
(Kuva 2.). Paikallisreaktio
hitaasti paranevine rakkuloineen kuului
asiaan (3), ja rokotus katsottiin epäonnistuneeksi,
ellei sellaista kehittynyt. Kuumetta
sai 35 % rokotetuista, ja vaccinia generalisata,
rokotuskohdasta muualle levinnyt
iho-oireisto, oli pelätty komplikaatio varsinkin
atooppisilla henkilöillä.
Kuva 1. Konkistadorien tuoma
isorokko sai aikaan kamalaa
tuhoa myös atsteekkien keskuudessa
1500-luvulla. Etenkin lapsiväestössä
taudin tappavuus saattoi
ylittää 50 %.
Mikä Jenneristä puhuttaessa unohdetaan,
on tosiasia, että ennen häntä ainakin neljä
muuta henkilöä oli havainnut lehmärokon
suojavaikutuksen. Esimerkiksi kun isorokkoepidemia
uhkasi 1774, yetminsteriläinen
farmari Benjamin Jesty (1736–1816) rokotti
vaimonsa ja kaksi poikaansa lypsäjien lehmärokkoeritteellä
(kuva 3) – 22 vuotta ennen
Jenneriä (4).
Myös saksalainen opettaja Peter Plett
(1766–1823) jakoi Jestyn kokemukset ja varmensi
havaintonsa 1791, viisi vuotta ennen
Jenneriä. Hän rokotti kolme lasta eikä isorokkoa
saatu heihinkään tarttumaan. Plett
jopa raportoi tapahtumat Kielin lääketieteelliselle
tiedekunnalle, mutta se pitäytyi
variolaatiossa. Toisin kuin Jesty ja Plett, Jenner
kuitenkin kirjoitti havaintonsa paperille
– ja tuli kuuluisaksi. Vain harvoin ”Publish or
perish” -tokaisu on käynyt niin todeksi kuin
isorokkorokotuksessa.
Isorokko Suomessa
Maamme suhteellisen syrjäinen asema Euroopan
laidalla lienee osaselitys, miksi Suomessa
ei suuria isorokkoepidemioita ole tiettävästi
koettu. Viimeinen epidemia puhkesi
Oulun läänissä 1936. Siinä 39 henkilöä sairastui
ja seitsemän kuoli; tappavuus oli 18 %.
Kolmasosa sairastuneista oli lääkintähenkilökuntaa
ja yksi lääkärikin menehtyi. Sen jälkeen
Suomessa on todettu vain kolme tapausta,
joista yhden (1941) diagnoosi jäi epävarmaksi.
Maamme oli yllättävän nopea ja aktiivinen
immunisaatiomahdollisuuksien hyödyntämisessä.
Variolaatiossa puhuttiin rupulin eli rahkon
eli meslingin ”istutuksesta”: lehmärokkoeritteeseen
kasteltu pumpulilanka vietiin
nahkaneulan avulla käsivarren ulkosyrjän
ihopoimun läpi. Ensimmäisen variolaation