lihaksessa (6), mikä voi tehdä lajista tutun
esim. matkusteleville innokkaille sushinsyöjille.
Madon morfologiaa
Isännän suolessa kasvava dorsovetraalisesti
litistynyt nauhamainen lapamato muistuttaa
tagliatelle-pastaa (Kuva 3). Lapamato
on ”pitkä, vaalea, limainen, nivelikäs, litteä
ja kaksineuvoinen”, kuten lääketieteen tohtori
Ailo Huhtala tätä ”harmillista ja iljettävää”
loista osuvasti kuvasi 1950-luvulla (4).
Madon sormenmuotoinen pää on pieni eikä
siinä ole koukkuja, vaan imu-uurteet joiden
avulla mato kiinnittyy suolen seinämään.
Pään jälkeen on lyhyt ja hento niskaosa, josta
lähtien mato onkin pelkkää jaoketta jaokkeen
perään, jopa tuhansia
yhdessä madossa.
Leveyttä madolla on
parhaimmillaan häntäpäässä
jopa 2 cm (10).
Munia täynnä olevat
kypsät jaokkeet ovat pituuttaan
leveämpiä, toisin
kuin kapeiden heisimatojen
(Taenia sp.)
jaokkeet. Mato on pitkäikäinen, yksi yksilö
saattaa elää ihmisisännässään kymmeniä
vuosia.
Tarina 1940-luvulta Vantaanjokivarresta
kertoo, että erään siirtokarjalaisen rengin
alve ylsi päärakennuksen portailta aitan
kulmalle. Renki taisi olla loiselle poikkeuksellisen
hyvä isäntä, sillä yhä paikoillaan
seisovien rakennusten välinen etäisyys on
liki kolmekymmentä metriä. Madon mitta
saattoi siis ylittää lapamadolle kirjatun pituusennätyksen,
12 Moodi 4/2017
25 metriä (10). Yleensä pituus
jää kuitenkin alle kymmeneen metriin
(4). On toisaalta mahdollista, että rengiltä
häädettiin samalla kertaa useampi mato, ja
kyse olikin matojen yhteispituudesta.
Lapamatotauti ihmisessä
Lapamatoa on pidetty varsin harmittomana,
ellei peräti hyödyllisenä seuralaisena (4,8).
Sen on uskottu antavan hyvän ruokahalun
ja edistävän ruuansulatusta möyhentämällä
suolen sisältöä kuitenkin estäen liian lihomisen
(4,8). Huolettoman suhtautumisen selityksenä
lienee ollut matojen tavallisuus ja
kliinisten oireiden harvinaisuus (8). Joskus
matotartuntaan kuitenkin liittyy lieviä oireita,
kuten vatsan turvottelua, pahoinvointia, ripulia,
huimausta, jopa laihtumista (2,8), joista
viimemainittua väitetään käytetyn hyödyksi
painonhallinnassa. Vakavin ja pelätyin seuraus
on kuitenkin matoanemia.
Matoanemia kehittyy noin kahdelle prosentille
lapamadon kantajista (11). Siihen liittyy
edellä mainittujen oireiden lisäksi muun
muassa yleistä heikkoutta, sydämen tykytystä
ja neurologisia häiriöitä, kuten sormien
ja varpaiden puutumista ja kielen arkuutta
(12). Anemia on makrosyyttinen, hitaasti
kehittyvä, ”pernisiöösi” (lat. perniciosus: tuhoisa),
mutta madon häätämisellä yksinkertaisesti
hoidettava tila (12,13). 1800-luvulla
se saattoi hoidon puutteessa johtaa kuolemaankin
(13).
Helsingin yliopiston sisätautiopin professori
ja HYKS:n IV sisätautien klinikan ylilääkäri
Bertel von Bonsdorff selvitti uraauurtavissa
tutkimuksissaan, että anemia johtuu
B12-vitamiinin puutteesta lapamadon riistäessä
sitä isännältään (11,12,14). Kaikki lapamadon
kantajat eivät
kuitenkaan kehitä anemiaa,
vaikka mato asustaisi
suolistossa kymmeniä
vuosia. Anemiariskiä
lisää madon suuri koko
ja kiinnittyminen suolen
alkuosaan, potilaan huono
ravitsemustila (B12-vitamiinin
vähäinen saanti
ravinnosta) ja perinnöllinen taipumus eli
potilaan alentunut kyky tuottaa B12-vitamiinia
sitovaa glykoproteiinia (”sisäistä tekijää”)
(11,12).
Lapamadon diagnostiikka
Diagnostiikaksi riitti pitkään, että matoa punki
ulos ylä- tai alapäästä, tai infektio tunnistettiin
oireiden perusteella. Nykyisin diagnoosi
varmistetaan ulosteen parasiittitutkimuksella
(F-ParaO). Hyvin formaliiniin kiinnitetty
ulostenäyte konsentroidaan laboratoriossa,
ja näytettä mikroskopoitaessa lapamadon
munat ovat helposti etenkin meille
suomalaisille tunnistettavissa (Kuva 4). Madonkappaleiden
päätyessä ulosteeseen voidaan
mato erottaa kapeista heisimadoista pituuttaan
leveämpien jaokkeiden perusteella.
Lapamadon jaokenäytteet ovat kuitenkin
huomattavasti harvinaisempia kuin madonmunat.
Lapamatoa tai muita matoparasiitteja ei
tutkita molekyylibiologisin menetelmin,
vaan PCR on toistaiseksi
rajoittunut ripulia aiheuttavien
alkueläinten diagnostiikkaan.
Tämä lienee
oikea marssijärjestys. Molekyylibiologia
voisi kuitenkin
auttaa lajintunnistuksessa,
sillä munien perusteella sitä ei aina
voida luotettavasti tehdä. Muut kuin D. latus
-tartunnat lienevät Suomessa kuitenkin käytännössä
hyvin harvinaisia.
Madon häätäminen
Kansalla oli konstinsa lapamadon häätämiseen.
Kuun vaiheella oli merkitystä; häädön
tiedettiin onnistuvan 1800-luvun lääkintäkirjallisuudenkin
mukaan parhaiten loppukuusta
(8). Lähes 40 vuoden takaisessa koululaisvitsissä
lapamatoa houkuteltiin esiin per
rectum annostelluilla kananmunilla ja banaaneilla
ja lopuksi surmattiin kirveellä. Tässä
paitsi virnuiltiin kiehtovalle aihealueelle,
myös viitattiin Pyhä Yrjö ja lohikäärme -asetelmalla
madon valtavaan kokoon ja kyltymättömään
energian ja arvokkaiden ravintoaineiden
kulutukseen. Todellisuudessa matolääkkeenä
on historiallisesti käytetty kansan
keskuudessa rohdoskasveja, Suomessa erityisesti
saniaisiin kuuluvia alvejuuria (Dryopteris),
joiden juurakot sisältävät filisiinihappoa
ja muita varsin toksisia heisimatoja
lamaavia yhdisteitä (15).
Eräs Suomen lapamatoon kietoutuvan historian
suurmiehistä on apteekkari Albin Koponen,
joka perusti maamme ensimmäisen
lääketehtaan Nurmijärvelle vuonna 1899
(16). Tehtaan tärkein tuote oli kivikkoalvejuuresta
uutettu filisiini, josta valmistetuille
kapseleille oli Suomessa pohjattomat markkinat.
Koponen kuoli 59-vuotiaana Suomen itsenäistymisvuonna
1917, mutta lääketehdas
jatkoi toimintaansa perheen omistuksessa,
kunnes myytiin Orionille 1960-luvulla (16).
Kivikkoalvejuuresta tuli Nurmijärven nimikkokasvi
1996 (16).
Koposen kapseleita käytettiin 1960-luvulle
saakka, jolloin alvejuuriuutteet syrjäytti
paremmin siedetty, heisimatojen energiametaboliaa
estävä niklosamidi (17). Niklosamidi
on edelleen tärkein heisimatolääke. Toinen
tehokas lääke on erityislupavalmisteena saatava
pratsikvanteli. Hoito toteutetaan kerta-
annoksella.
Kansallisloinen
vai kansakunnan vihollinen?
Lapamato on Suomessa ollut ikiaikainen
vitsaus ja vielä 1900-luvun puolivälissä
erittäin yleinen (4,8). Tuolloin arvioitiin
madon kantajia olevan
20–25 % koko väestöstä
eli puolesta miljoonasta
miljoonaan ihmistä
(4,12,14,18). Esiintyvyys
oli korkein Itä-Suomessa,
yltäen Järvi-Suomen
alueella liki 100 %:iin, kun taas Länsi
ja Etelä-Suomi olivat jokseenkin puhtaita
Kansalla oli monta
konstia lapamadon
häätämiseen.
"Pinetti pois
ja alas alve".