12
touden perusteella, että homoseksuaalit
voivat Irakissa joutua vainotuksi
tiettyyn yhteiskunnalliseen
ryhmään kuulumisen johdosta.
Hallinto-oikeus on suullisessa
käsittelyssä kuullut A:ta ja on arvioinut,
ettei tämä ollut uskottavasti
osoittanut olevansa homoseksuaali.
Hallinto-oikeus hylkäsi
A:n valituksen.
Korkeimmassa hallinto-oikeudessa
oli kysymys valittajan seksuaalista
suuntautumista koskevan
näytön arvioinnista. Arvioitavaksi
tuli muun ohella valittajan korkeimmalle
hallinto-oikeudelle toimittaman
kuva- ja video-aineiston
hyväksyttävyys ja merkitys näyttönä.
Valituskirjelmän mukaan kyseessä
on valokuva ja video valittajasta
intiimissä tilanteessa.
Korkein hallinto-oikeus viittasi
perusteluissaan muun ohessa
unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön
ja totesi, ettei viranomainen
eikä tuomioistuin voi
edellyttää hakijoita esittämään
kuva- tai videoaineistoa seksuaaliseen
suuntautumiseen perustuvissa
kansainvälistä suojelua koskevissa
asioissa. Tämä olisi omiaan
loukkaamaan valittajan ja kuvissa
esiintyvien muiden henkilöiden
ihmisarvoa ja yksityiselämän
suojaa, vaikka kuvaaminen
olisi perustunut vapaaehtoisuuteen.
Seuraavaksi oli arvioitava, miten
tämäntyyppiseen kuva-aineistoon
on suhtauduttava silloin, kun
valittaja itse haluaa toimittaa sellaista
seksuaaliseen suuntautumiseensa
perustuvan turvapaikkaperusteensa
tueksi. Korkein hallintooikeus
totesi, että kansallisessa hallintoprosessissa
yleisperiaatteena
olevan vapaan todistusteorian mukaisesti
todisteiden esittämistapaa
ei ole rajoitettu eikä todisteiden todistusarvon
harkintaa ole yksityiskohtaisesti
säännelty. Henkilöiden
yksityiselämän intiimien asioiden
kuvaaminen ja tällaisen aineiston
luovuttaminen todisteeksi voisi
kuitenkin olla ongelmallista perusoikeuksina
turvattujen ihmisarvon
loukkaamattomuuden ja yksityiselämän
suojan kannalta. Tällöin
tulee ratkaistavaksi, onko tällaisen
tuomioistuimelle oma-aloitteisesti
toimitetun todistusaineiston vastaanottamisesta
kieltäydyttävä.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että
vapaan todistelun periaatteen ja
valittajan menettelyllisten oikeuksien
kannalta asiassa ei ollut mahdollista
päätyä johtopäätökseen,
jonka mukaan korkein hallintooikeus
voisi kokonaan kieltäytyä
ottamasta vastaan valittajan omaaloitteisesti
esittämää aineistoa,
jolla hän pyrki osoittamaan olevansa
oikeutettu kansainväliseen
suojeluun.
Korkein hallinto-oikeus korosti,
että esillä olevassa kansainvälistä
suojelua koskevassa asiassa oli kysymys
valittajan seksuaalisesta
suuntautumisesta ja identiteetistä
laajemmin, eikä siitä, oliko hän
mahdollisesti tehnyt yksittäisiä homoseksuaalisia
tekoja. Esitetyn
kaltaisella kuva- ja videoaineistolla
ei voitu horjuttaa sitä arviota, joka
perustui erityisesti valittajan itsensä
eri vaiheissa, muun ohessa hallinto
oikeuden suullisessa käsittelyssä,
kertomaan. Valittajan esittämällä
kuva- ja videoaineistolla ei
ollut arvioinnissa merkitystä.
Edellä mainittuun nähden valittajalla
ei ollut ulkomaalaislain
87 §:n 1 momentissa tarkoitetulla
tavalla perustellusti aihetta pelätä
joutuvansa vainotuksi kotimaassaan
eikä turvapaikan myöntämiseen
ollut edellytyksiä. Asiassa ei
myöskään ollut ilmennyt perusteita
toissijaisen suojelun myöntämiseen.
Valitus hylättiin.
Euroopan unionin perusoikeuskirja
1 ja 7 artikla
Direktiivi 2011/95/EU vaatimuksista
kolmansien maiden kansalaisten
ja kansalaisuudettomien henkilöiden
määrittelemiseksi kansainvälistä
suojelua saaviksi henkilöiksi,
pakolaisten ja henkilöiden, jotka
voivat saada toissijaista suojelua,
yhdenmukaiselle asemalle sekä
myönnetyn suojelun sisällölle
(uudelleenlaadittu määritelmädirektiivi)
4 artikla
Direktiivi 2013/32/EU kansainvälisen
suojelun myöntämistä tai
poistamista koskevista yhteisistä
menettelyistä (uudelleenlaadittu
menettelydirektiivi) 46 artikla
1 kohta a alakohta
Unionin tuomioistuimen (suuri
jaosto) tuomiot yhdistetyissä
asioissa C-148/13, C-149/13 ja C-
150/13 (A ym.) ja asiassa C-473/16
(F)
Ulkomaalaislaki 7 § 2 momentti,
87 § 1 momentti, 87b § 4 momentti,
87b § 5 momentti, 88 § 1 momentti
ja 147 §
Hallintolainkäyttölaki 33 §, 42 § ja
51 § 1 momentti
KHO:2018:61
Kuntien välinen hallintoriita –
Laitoshoito – Vastuu laitoshoidon
kustannuksista – Valtion
mielisairaala – Kotikunnan
valinta
Valtion mielisairaalassa hoidettavana
ollut A, jonka kotikunta oli
vuoden 2014 alussa ollut X:n kaupunki,
oli tammikuussa 2014 valinnut
kotikunnakseen Y:n kaupungin.
Y:n kaupunki vaati, että
X:n kaupunki velvoitetaan korvaamaan
Y:n kaupungille A:n laitoshuollosta
kotikunnan vaihtamisen
jälkeen vuosina 2014 ja 2015 aiheutuneet
kustannukset.
Korkein hallinto-oikeus katsoi,
että asiassa on otettava huomioon
sosiaalihuoltolain (710/1982) edelleen
voimassa olevien 42a §:n
(1378/2010) ja 42b:n 1 momentin
(1378/2010) säännökset, joiden
mukaan palveluja koskeva järjestämisvastuu
siirtyy muuttopäivästä
uudelle kotikunnalle mutta vastuu
laitoshoidon tosiasiallisista kustannuksista
säilyy aiemmalla kotikunnalla.
Kun lisäksi otettiin huomioon,
että kotikuntalain 3a §:ssä
(1377/2010) säädetty valintaoikeus
koskee myös valtion mielisairaaloissa
hoidettavana olevia
ja että tämän sääntelyn tarkoituksena
ei ole ollut muuttaa säännöksiä
kuntien keskinäisen kustannusvastuun
osalta, korvausvastuu A:n
laitoshoidosta aiheutuneista kustannuksista
ei ollut siirtynyt X:n
kaupungilta Y:n kaupungille,
vaikka A oli laitoshoitonsa aikana
valinnut kotikunnakseen Y:n kaupungin.
Mielenterveyslain 3 §:n 1 momentti
(1338/2010 ja 1310/2014)
Kotikuntalaki 3a § 1 momentti
(1377/2010)
Sosiaalihuoltolaki (710/1982) 42a §
(1378/2010) ja 42b § 1 momentti
(1378/2010)
Sosiaalihuoltolaki (1301/2014) 61 §
2 momentti
KHO:2018:64
Vammaispalvelu – Kuljetuspalvelu
– Järjestämistapa – Vaikeavammainen
lapsi – Lapsen etu –
Tarve itsenäistymiseen
Vuonna 2002 syntynyt vaikeavammainen
A sairasti vaikeaa synnynnäistä
sydänvikaa, minkä lisäksi
hänen toimintakykyään heikensi