12
lapsi – Asianosainen – Huoltaja
– Puhevalta
Hallinto-oikeus oli välipäätöksellään
määrännyt lakkautettavaksi
sellaiselle alaikäiselle lapselle, jolla
ei ollut asiassa yksinään tai rinnakkain
huoltajan kanssa puhevaltaa,
hallintovalitusta varten myönnetyn
oikeusavun. Lapsen puhevaltaa
asiassa oli käyttänyt hänen
huoltajansa.
Oikeusapulaissa ei ollut nimenomaisesti
säädetty siitä, voidaanko
oikeusapua myöntää alaikäiselle
lapselle, jonka puhevaltaa käyttää
hänen huoltajansa. Kysymystä ei
ollut käsitelty myöskään oikeusapulain
säätämiseen johtaneessa
hallituksen esityksessä (HE 82/
2001 vp).
Esillä olleessa asiassa oli selvää,
että lasta oli pidettävä hallinto-oikeudessa
asianosaisena. Oikeusaputoimisto
oli myöntänyt lapselle
oikeusapua, vaikka lapsen puhevaltaa
hallinto-oikeudessa käytti
hänen huoltajansa. Korkein hallinto
oikeus totesi, ettei oikeusaputoimiston
päätöstä voitu asiassa merkityksellisten
oikeusapulain säännösten
perusteella pitää selvästi
lainvastaisena. Oikeusaputoimiston
päätös vastasi myös vakiintuneena
pidettyä hallintokäytäntöä.
Korkein hallinto-oikeus katsoi,
että vaikka pääasiaa käsittelevällä
hallintotuomioistuimella sinänsä
oli oikeusapulain 16 §:n 2 momentin
perusteella toimivalta muuttaa
oikeusapupäätöstä tai päättää oikeusavun
lakkaamisesta, hallintotuomioistuinten
ei tämän säännöksen
nojalla ollut perusteltua puuttua
sellaiseen oikeusavun myöntämisen
edellytyksiä koskevaan oikeusapulain
vakiintuneeseen soveltamiskäytäntöön,
jota ei tulkinnanvaraisessa
oikeustilassa voitu
pitää selvästi lainvastaisena, ainakaan,
jos uusi tulkinta merkitsisi
heikennystä oikeusavun saatavuuden
kannalta. Hallinto-oikeuden
välipäätös kumottiin. Oikeusaputoimiston
päätös oikeusavun
myöntämisestä ja avustajan määräämisestä
jäi näin ollen voimaan.
Oikeusapulaki 1 § 1 momentti, 2 §
1 momentti, 3 § 1 momentti, 10 §
1 momentti sekä 16 § 1 ja 2 momentti
Valtioneuvoston asetus oikeusavusta
3 §
Hallintolainkäyttölaki 6 § 1 momentti,
17 § ja 18 § 2 ja 3 momentti
KHO:2017:189
Ulkomaalaisasia – Tilapäinen
oleskelulupa – Maasta poistumisen
estyminen – Tilapäinen terveydellinen
syy – Lääkeresistentti
tuberkuloosi
Afganistanin kansalainen A:lla oli
Suomeen tulonsa jälkeen todettu
lääkeresistentti tuberkuloosi. Lääkärinlausunnon
mukaan hänen tuberkuloosinsa
hoito oli aloitettu
tammikuussa 2016 ja hoidon kesto
on vähintään 20 kuukautta. Hoito
edellyttää lääkärinlausunnon mukaan
keskeytymätöntä ja valvottua
päivittäin toistuvaa lääkkeenottoa
ja lisäksi pistoksin säännöllisesti
tehtävää lääkintää, jotta tuberkuloosi
ei aktivoidu uudelleen ja kehity
tarttuvaksi. Korkein hallintooikeus
kiinnitti asiaa arvioidessaan
huomiota myös sen tiedoksi
saatettuihin valtakunnallisiin ja
eurooppalaisiin asiantuntijakannanottoihin.
Niiden mukaan palauttamisesta
kesken hoidon tulisi
pidättäytyä sekä potilaan oman
terveyden turvaamiseksi että tämän
yhteisön suojelemiseksi tartuntavaaralta.
Saadun selvityksen mukaan Afganistanissa
oli saatavilla hoitoa
tuberkuloosiin, hoito oli ilmaista,
lähes kaikki potilaat olivat hoidon
piirissä ja lääkkeitä oli kattavasti
saatavilla. Tähän nähden A:n tilanne
ei ollut sellainen, ettei hänen inhimillisesti
arvioiden olisi voitu
edellyttää palaavan kotimaahansa,
eikä edellytyksiä jatkuvan oleskeluluvan
myöntämiseen ulkomaalaislain
52 §:ssä tarkoitetusta yksilöllisestä
inhimillisestä syystä siten
ollut.
Kun kuitenkin otettiin huomioon
A:n kotimaansa ulkopuolella
viettämä yli 20 vuoden aika ja sen
heikentävä vaikutus kotimaan olojen
tuntemiseen sekä se, ettei hänellä
enää ollut kotimaassaan tuki-
ja turvaverkostoa, hänen sinne palauttamisensa
tässä vaiheessa saattaisi
vaarantaa hänen hoitonsa jatkuvuuden
ja terveytensä sekä lisäksi
aiheuttaa yleisen tartuntavaaran.
Näin ollen häntä ei voida
palauttaa kotimaahansa ennen
kuin hänen tuberkuloosinsa on
saatu lääketieteellisesti arvioituna
asianmukaisesti hoidettua.
Hallinto-oikeuden ja Maahanmuuttoviraston
päätökset kumottiin
oleskeluluvan ja käännyttämisen
osalta ja asia palautettiin Maahanmuuttovirastolle,
jonka asiaa
uudelleen käsitellessään tuli ulkomaalaislain
51 §:n perusteella arvioida,
oliko A:lle hänen terveydentilansa
huomioon ottaen myönnettävä
tilapäinen oleskelulupa.
Ulkomaalaislaki 51 §
KHO:2017:190
Kunnallisasia – Virkasuhteen
purkaminen koeajalla – Koeajan
määräämisen perusteet – Määräaikaisuuden
vakinaistaminen –
Huomattava muutos asemassa
A oli toiminut pysäköinnintarkastajana
B:n kaupungin palveluksessa
määräaikaisissa virkasuhteissa
ajalla 1.3.–31.5.2014, 1.6.–
30.11.2014 ja 1.–31.12.2014. Hänelle
oli määrätty yhden kuukauden
koeaika 1.3.–31.5.2014 voimassa olleeseen
määräaikaiseen virkasuhteeseen.
Kun hänet oli 1.1.2015 lukien
valittu vakituiseen pysäköinnintarkastajan
virkasuhteeseen,
hänelle määrättiin vielä kuuden
kuukauden koeaika.
Määräaikaisissa virkasuhteissa
työskennelleen viranhaltijan ottaminen
toistaiseksi voimassa olevaan
virkasuhteeseen merkitsee
muutosta hänen virkasuhteessaan
viranhaltijan siirtyessä vahvemman
irtisanomissuojan piiriin. Tähän
nähden ja myös julkisen hallinnon
luotettavuuden ja kansalaisten
oikeusturvan takaamisen
vuoksi on tärkeää, että toistaiseksi
voimassa olevaan virkasuhteeseen
nimitettäessä viranomaisella
säilyy viranhaltijalain 8 §:n 2 momentissa
tarkoitettu oikeus riittävän
pituisen koeajan määräämiseen,
vaikka viranhaltija olisi
määräaikaisessa virkasuhteessa
hoitanut samoja tehtäviä kuin vakinaisessa
virkasuhteessa. Toistaiseksi
voimassa olevaan virkasuhteeseen
ottamista on siten pidettävä
sellaisena viranhaltijan asemassa
tapahtuneena huomattavana
muutoksena, jota viranhaltijalain
8 §:n 2 momentissa tarkoitetaan.
Koska A:lle oli ensimmäisessä
määräaikaisessa virkasuhteessa
ajalla 1.3.–31.5.2014 määrätty yhden
kuukauden koeaika, hänelle
on voitu vakinaistamisen yhteydessä
1.1.2015 määrätä vielä enintään
viiden kuukauden koeaika,
jolloin koeajan pituudeksi tuli
yhteensä lain sallima enimmäisaimomentti_