2 Kirkonseutu 12/2017 1.7.2017
Blogi
>
LUE LISÄÄ
KIRKONSEUTU.FI
VOIN vaikuttaa, mikä on minun heijastukseni ympäristöön. Turvallisessa
ympäristössä pahaa mieltä voi purkaa, jotta paineet pääsevät ulos.
Mutta kannattaa miettiä, ennen kuin möläyttää, etenkin sosiaalisessa
mediassa.
Anna-Mari Kopo blogissaan Maailma – kulhollinen salaattia
Pyhänseutu Pääkirjoitus
Virsi
Hyvä paimen |
On sunnuntaiaamu.
Suomen 400 seu-rakunnassa
valmis-taudutaan
jumalan-palvelukseen.
Sen
alkamisen merkiksi
soivat kirkonkellot etelästä pohjoiseen
ja lännestä itään läpi kesäisen maan.
Soitto kertoo kansamme historiasta ja
kulttuurista, mutta ennen kaikkea siitä,
mihin me uskomme. Kellot kutsuvat
jumalanpalvelukseen kuulemaan Juma-lan
Sanaa. Ne kertovat kirkon sano-masta
ja tehtävästä.
Huutoja hiljaiseen –teoksessa on
pohdittu, miltä maailma kuulosti aiko-jen
alussa. Ensimmäinen ihmiskorvan
kuulema ääni saattoi olla veden solina.
Luonnonäänistä koostunut äänimaa-ilma
oli aivan toinen kuin 2000-luvun
äänillä kyllästetty ympäristömme, jossa
hiljaisuutta on erityisesti etsit-tävä.
Kirkonkellojen soitto
on osa yhteistä äänimaa-ilmaamme.
Se kuuluu
yhtälailla kaupunkien
meluisaan äänimaail-maan
kuin maaseudun
hiljaisuuteen.
Kirkonkelloja
ryhdyttiin käyt-tämään
kristil-lisissä
kirkoissa
keskiajalla, ja ne
ovat edelleen osa
kirkon tapape-rinnettä.
Kellon-soiton
tehtävä on
ensisijaisesti hyvin
käytännöllinen. Soitto ilmoittaa, että
jumalanpalvelus on alkamassa tai lop-pumassa.
Sanomakellot ja saattokellot
liittyvät tilanteisiin, joissa kerrotaan
maisen vaelluksen päättymisestä. Lau-antai-
illan ehtookellot soittavat pyhän
alkavaksi.
Suomessa uskonnollinen äänimaa-ilma
on julkisuudessa hiljainen ver-rattuna
esimerkiksi islaminuskoisiin
maihin. Meillä kirkonkellot eivät ole
keskeinen osa arkipäivän äänimaise-maa.
Normatiivisesta soitosta tehdään
toki poikkeuksiakin, jos syy katsotaan
tarpeeksi vahvaksi.
Kun vuosi 2016 vaihtui täksi vuo-deksi,
monet Suomen kirkot soittivat
kellojaan uudenvuoden yönä ja ilmoit-tivat
Suomen 100-vuotisjuhlavuoden
alkaneen.
Kellojen soitolla on ilmaistu myös
myötätuntoa. Viime lokakuus-sa
Suomen kirkoissa soitettiin
kuukauden ajan kerran päiväs-sä
kelloja Syyrian Aleppon
uhrien muistolle. Helsingin
Kallion kirkosta alkanee-seen
soittoon liittyi yli
200 kirkkoa Suomessa,
ja useita kirkkoja maail-malla.
Kirkonkellot kos-kettavat
silloinkin, kun
emme tietoisesti eritte-le
niiden soittoa muus-ta
äänimaailmasta em-mekä
pysähdy ajattele-maan
niiden kutsua.
Laura Visapää
Kutsuvat kellot SUNNUNTAI 2.7.
Kadonnut ja jälleen
löytynyt
Jumala on armollinen Isä. Hän
etsii eksyneitä, kutsuu syntisiä ja
antaa synnit anteeksi. Taivaassa
iloitaan jokaisesta kadonneesta,
joka on löytynyt.
Liturginen väri: Vihreä
Tekstit: Ps. 32:1-2, 5-8, Hoos. 12:6-7
tai Jes. 61:10-11, Room. 4:1-8, Luuk.
15:11-32
SUNNUNTAI 9.7.
Armahtakaa!
Ihmisen asia ei ole tuomita lä-himmäistään,
sillä tuomiovalta
kuuluu yksin Jumalalle. Meitä
kehotetaan armahtamaan toi-siamme
ja edistämään oikeuden
ja hyvyyden toteutumista.
Liturginen väri: Vihreä
Tekstit: Ps. 13:2-6, 2. Sam. 12:1-10,
13, Room. 2:1-11, Joh. 8:2-11
SUNNUNTAI 16.7.
Herran palveluksessa
Sunnuntaina muistellaan kaikkia
apostoleja. Tekstit puhuvat
apostolien kutsumisesta ja
opetuslapsen tehtävästä laajem-minkin.
Kristus on katsonut myös
meidät arvollisiksi osallistumaan
työhönsä.
Liturginen väri: Punainen
Tekstit: Ps. 145:3-7, Hes. 2:1-8, Ef.
2:19-22, Matt. 16:13-19
LAURA VISAPÄÄ
Myös isämme uskoivat ennen
ja kylvivät, leikkasivat.
Me saarnaamme aikojen mennen
kuin isämme saarnasivat:
”On täyttynyt aika, sen soi Jumala,
on lähellä Kristuksen valtakunta.
Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen
ja suostukaa armahdukseen.” Virsikirja 178:1
VIIMEISELLÄ kerralla keskityimme Jeesukseen. Pyrimme selvittämään
monien evankeliumien tekstien kautta, millainen kuva evankelistoilla oli
Jeesuksesta. Monille oli yllätys, miten radikaalin kuvan evankelistat lop-pujen
lopuksi maalaavat Jeesuksesta.
Hannu Lehdeskoski blogissaan Raamattua lukemassa
Rohkenisitko syntyä nähdyksi, etkä vain vilkaistuksi?
ELÄMÄN lähin ja pisin ihmissuhde on suhde omaan
itseeni. Mitä vähemmän menneisyyteni vaikutuk-sesta
itseeni olen tietoinen, sitä enemmän sen kautta
elämääni katselen. Menneisyyttäni en voi muuttaa,
muuttaa voin suhdettani siihen. Istahtamalla viereeni
tutkien ja katsellen, mitä mieleni kulloisessakin tilan-teessa
ajatuksin, tuntein ja tulkinnoin tuottaa. Kysellen,
kenen kautta elämääni missäkin tilanteessa elän.
Muistan kuinka lapsena makoilin ruohikolla pilvien
taidetta taivaalla ihastellen. Muistan lähimetsän ryt-eikön
seikkailujen ihmemaana. Muistan kuinka puista
tiputtuani empimättä verisine haavoineni juoksin
hoitajani syliin – latautumaan – kunnes edessäni jäl-leen
avautuivat uudet hämmästysten ja ihmettelyjen
maailmat.
Muistan nyt, kuinka vähitellen unohdin: kyvyn ih-metellä
ja vastaanottaa rakkautta. Aloin ansaitsemaan
rakkautta itseni ulkopuolelta luoden itseäni ympäris-töni
odotusten mukaiseksi tai kapinallisesti odotusten
vastustajaksi. Piiloutuessani suorittamisten ja kontrol-lien
haarniskojeni taakse luulin tulevani hyväksytyksi.
Tietämättäni, että juuri silloin estin itse itseni tule-masta
nähdyksi ja rakastetuksi puutteineni.
Näkymättömänä toivoni oli ahdistuksessa. Ah-distuksessa,
mahdollisuutena avautuvassa sisimpäni
synnytyskivussa, jossa minuuteni kaipasi saada tulla
nähdyksi ja kuulluksi ilman ehtoja. Ilman valmiita vas-tauksia,
millaisia ajatuksia saisin ajatella, millainen olla,
miten uskoa. Salatussa, sisäisessä yhteydessä Häneen,
joka on enemmän kuin Hänestä voi sanoa:
”Minä Olen sinut kutsunut elämäsi matkalle. Roh-kenisitko
nähdä itsesi Minun rakastavin silmin? Vaikka
aikoinaan tulitkin maailmaan, jäi sinusta paljon syn-tymättä.
Luotan sinuun ja odotan, jotta - Sinä ja Minä
- yhteistyössä saisimme iloita jatkuvasta syntymäsi
ihmeestä ja rakkauteni haavojasi hoitavasta voimasta.
Pyydän, että et pelkäisi paljastaa haavojasi, sillä silloin
ei rakkauteni yllä haavoihisi saakka. Muistatko kun vielä
lapsena tulit syliini? Tässä Minä sylinäsi Olen. Ja odotan.
Aina olen kanssasi ollut, hetkeksikään en ole sinua hy-lännyt.
Minä, joka en ole sinä, mutta joka
olen aina enemmän sinä, kuin sinä
itse.”
Helena Ylönen
Keski-Lahden diakoniapastori