Ohiheittoja ja sivuosumia KEILAAJA | 35 Matkalla Raimo Palokoski Liittohallituksen varapuheenjohtajana toimiminen on minulle suuri kunnia. Työskentely on normaalia hallitus työtä, mutta puheenjohtajan estyessä velvollisuudet kutsuvat. Mieluisa tehtäväni oli Ballmaster viikonloppuna saada jakaa Joonas Jähille Vuoden Keilaajan pysti. Tilanne oli molemmille tärkeä, olimmehan joukkuetovereita voittaessamme SM-liigan vuonna 2005. Ikimuistoista oli myös olla kutsuvieraana finaalien TVlähetyksessä. Yllättävää, miten hyvin pelaajat pystyivät keilaamaan, vaikka valonheittäjien valo oli yllättävän kirkas ja pitkän aisan päässä liikkuva kamera oli välillä aivan kasvoissa kiinni. Tämä kertoo keskittymiskyvystä, minkä vuoksi pelaajat yleensä pääsivät pudotuspeleihin. Vierestä katsottuna näkyi selkeästi, miten huippuunsa harjoitelleet keilaajat toistivat suoritustaan, astuttiin kantapää edellä ja rennolla heilurilla sekä oikealla ajoituksella saatettiin pallo oikeaan linjaan. Hyvä loppuasento tuli selkäytimestä ja pallo kaatoi keilat, kuten pallon kuuluukin. Pienen tuurin kanssa Singaporen tyttö jätti Sannan kolmanneksi. Se vähän harmitti, mutta vastapainoksi oli mukava kuunnella, kun vieressä istuvat olympiakomitean edustajat spontaanisti totesivat: ”Kyllä tämä pitäisi saada Olympiakisoihin.” Niinpä niin. Tapasin Talin käytävällä Kuortaneen urheiluopiston keilailun valmennus- ja koulutuskeskuksen johtajan Piritta Majan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Piritta, joka on kantava voima naisten maajoukkueessa, kertoi miten esim. ennen MM-kisoja meinaa aika loppua, kun pitää tehdä kahden viikon työt etukäteen, järjestää sijaisia, huolehtia kotiasiat kuntoon. Pitää huolehtia lapsenhoito ja paljon muuta ja jossain välissä pitäisi ehtiä rauhoittumaan ja harjoittelemaan. Kun vertaa tämänlaista lähtökohtaa, joka on lähes kaikilla muillakin maajoukkuepelaajilla, vaikkapa Talissa pöydän putsanneisiin Singaporen ammattilaisiin, nousee suomalaisten menestyksen arvostus esim. MM-kisoissa huikeasti. Kyllä kohtuudella voi vaatia, että jostain löytyisi rahaa siihen, että maajoukkuepelaajat saisivat rauhassa harjoitella, vaikka kaksi viikkoa ennen kisoja, ilman arjen murheita. Ballmasterin tapaiset suurtapahtumat on siitä mukavia, että niissä tapaa paljon ihmisiä, joita muuten näkee harvemmin. Samaan pöytään sattui nuorimies Kuortaneelta, Simon Susiluoto, joka jutteli opiskelustaan ja arjestaan Kuortaneella ja kavereistaan Myllykoskella ja Kouvolassa. Meitä yhdistää se, että meillä kummallakin oli pari viikkoa aiemmin Hämeenlinnassa vaikeuksia osua yhteen keilaan. Tästä tuskastuneena nuorimies jo välillä sanoi, että rupeaa pikkuhiljaa ketuttamaan koko touhu, eikä tästä oikein tule mitään. Rauhoittelin ja koetin kertoa, että jos vaan uskot asiaasi ja teet sitkeästi niitä juttuja, mitä valmentajien kanssa sovitaan, niin jonain päivänä kaikki loksahtaa paikalleen ja päämäärä on saavutettu. Me kaikki olemme matkalla johonkin, kuka keilailumaailman huipulle, kuka minnekin. Sovittiin, että tästä lähtien alamme nauttia myös matkasta, vaikka siihen kuuluukin myös vaikeampia hetkiä. Sellainen pelimatkakin menee mukavammin, millä puhutaan mukavia ja katsellaan maisemia kuin perinteinen: koska me ollaan perillä, tää on tyhmää-matka. Kilpakeilailu, varsinkin liiga ja ykköstasot, joissa pelataan kaksi päivää, aiheuttavat aika paljon kuluja. Varainkeruu toimii yleensä niin, että toiset suorittavat keräystä ja toiset nauttivat, eli keilaavat esim. liigajoukkueessa. Minulla oli nuoruudessani kaveri, joka ei osallistunut koskaan mihinkään muuhun kuin omanedun tavoitteluun. Hän joi toisten viinat, tuli mukaan autokyytiin maksamatta koskaan bensarahaa ja vaikka mitä. Hänen koulumenestyksensä oli sellaista luokkaa, että, kun kerran sanoin: ”Ei taaskaan yhtään oikein lotossa”, hän vastasi: ”Minulla oli samanlainen tuuri matikan kokeissa”. Piti sitten täyttää kouluvihkoa, harjoitustaulukkoa, työelämässä tuntivihkoa, niin ainoa vihko, mihin heppu sai merkintöjä, oli poissaolovihko. Onneksi keilailumaailmassa ei nykypäivänä moisia luusereita enää ole, vaan kaikki osaavat arvostaa niin varainkerääjiä kuin joukkuetovereitakin ja puhaltavat yhteen hiileen. Pidetään kurssi korkealla ja näytetään yhdessä maailmalle, että vaikka keilailu on mukava harrastus, on se myös huippu-urheilua.
Keilaaja | 1 • 2017
To see the actual publication please follow the link above