12 | KEILAAJA Ruotsin rellestystä Ruotsalaisnaiset ovat aina olleet maanosamme kärkeä, mutta Wienissä he saalistivat isomman mitalipotin kuin koskaan ennen: neljä kultaa, yhden hopean ja neljä pronssia, yhteensä yhdeksän mitalia. Tähän ei Ruotsi ole koskaan yltänyt, eikä ole naisten puolella yltänyt mikään muukaan maa. Hollanti vei viisi kultamitalia Nottinghamissa vuonna 1997. Suomen miehethän ottivat kymmenen mitalia ikimuistoisissa Moskovan kisoissa vuonna 2005. EM-kisojen alussa niistä näytti tulevan Saksan juhlat, mutta loppua kohti ruotsalaiset pelasivat yhä paremmin ja masters oli historiallinen, kun kaikki välieräpaikat menivät Ruotsiin ja sitä myötä neljä mitalia. Miten Ruotsin hallinta on selitettävissä? Kyselin asiaa mastersin voittajalta Filippa Perssonilta ja valmentaja Johan Ekströmiltä. Mitään tyhjentävää vastausta en heiltäkään saanut, mutta jotain kuitenkin. Filippa Persson oli maajoukkueen ensikertalainen ja vasta 19-vuotias. – En todellakaan odottanut tällaista menestystä, saati mastersin voittoa. Olen ensikertalainen ja porukan nuorin, mutta en koe itseäni sellaiseksi tässä joukkueessa. Loppupeleissä keskityin vain jokaiseen heittoon erikseen, enkä tuntenut olevani ulkona missään vaiheessa. Koko joukkueemme on samanlainen, emme anna periksi missään vaiheessa. – Pelaamme vain heitto kerrallaan ja tehdään sitä, mitä teemme parhaiten. Tällaisissa vaikeissa olosuhteissa oikeiden siirtymisten ja muutosten sekä toistamisen arvo nousee. Joukkueen sisällä keskustelemme kaiken aikaa, kaikki tietävät mitä muut tekevät. Parhaat tekevät sen parhaiten. Johan Ekström oli samoilla linjoilla. – Kommunikointi oli joukkueemme vahvuus. Kaikki tuntevat toisensa ja kommunikointi on tärkeää. Kaikki kertovat toisilleen tekemistään muutoksista. Jokaisen erän jälkeen puimme tehdyt ratkaisut, oikeat ja väärät. – Apuvalmentaja Peter Hellström on mahtava pallon kulun lukemisessa, hän pystyy auttamaan kaikkia pelaajia kilpailun aikana ja sen jälkeen. – Meillä on matkassa mukana henkinen valmentaja, joka on auttanut valmistamaan tytöt kilpailuun parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä siitä johtuen joukkuehenki oli parempi, kuin koskaan. Eli henkiselle puolelle näyttäisi vahvuus painottuvan. Suomen joukkueellakin on kotimaassa käytettävissä henkinen valmentaja, mutta mikä olisi hänen merkityksensä kisoissa? Teknisesti ruotsalaisjoukkue ei Jenny Wegneriä lukuun ottamatta noussut selvästi ylitse muiden. Mutta kukin pelaaja pystyi hyödyntämään ominaisuuksiaan ja osaamistaan parhaalla mahdollisella tavalla. Wegner keilasi koko kisat ylempää kuin kukaan toinen, kolmos- ja nelosmerkeistä. Ja toisaalta Nina Flack veti suuren osan kilpailuista ykkös kakkosmerkeistä. Ja menestystä tuli molemmille. Jos joku tekninen ominaisuus ruotsalaisista paistoi, se oli, että toisto oli paremmin hallussa kuin kilpailijoilla. Toki huonoja heittoja tuli, mutta ei niin usein kuin muilla. Myös paikkopeli oli parempaa. Eli loppujen lopuksi niitä ihan perusasioita. Isosta se ei ole kiinni. Liian vaikeaako? NAISTEN EM-KILPAILUISSA WIENISSÄ tulostaso jäi paljon matalammaksi kuin mihin keilailukilpailuissa on totuttu. Vain kerran syntyi kuuden sarjan blokkiin päälle 1400 tulos. Sen teki sittemmin Euroopan mestariksi keilannut Ruotsin Filippa Persson joukkuekilpailussa, 1406. Ja päälle 1300 lukemiakin tuli vain 20 kertaa. Se ei ole paljon, kun mukana olivat maanosan parhaat naiskeilaajat ja noita kuuden sarjan blokkeja keilattiin 523 kappaletta. 131 naisesta vain 26 keilasi koko kisan läpi päälle parivauhtia. Eli mastersfinaalin tulosraja asettui vain hieman päälle 200 tahtiin. Kaikki nämä lukemat ovat paljon alhaisempia, kuin mihin on totuttu kotimaassa ja Euroopan Tourin kilpailuissa. Ja myös alempia, kuin aiemmissa arvokilpailuissa, joissa on joskus paiskottu jopa päälle 1500 blokkeja. Mitä nyt tapahtui? Alhaiselle tulostasolle löytyy kaksi syytä, radanhoito ja keilat. Kisojen radanhoidosta vastannut ETBF:n tekninen delegaatti Marios Nicolaides onnistui kerrankin laatimaan olosuhteen, joka nosti tarkkuuden ja toiston kunniaan. Nicolaides on aiemminkin puhunut vaativien olosuhteiden puolesta, mutta tulostaso on kertonut toista. Nyt olosuhteen vaikeusaste oli hyvä, radan keskiosan ja reunan suhde oli lähellä kahta, eli radalle ei muodostunut harjannetta, jota pitkin palloa olisi voinut liu’uttaa taskuun. Tämä antoi keilaajattarille mahdollisuuden pelata useasta eri kohdasta, mikä taas esti radan puhki kulumisen. Toki öljy liikkui pelin aikana ja pakotti naisia tekemään siirtoja ja pallonvaihtoja, mutta tämä kuuluu nykyaikaiseen keilailuun. Mutta selvää, muita parempaa pelipaikkaa, ei ollut. All eventsin voittanut Jenny Wegner heitti jopa nelosesta suhteellisen aikaisin, hänellä kun käsi siihen riitti. Toinen ruotsalainen, Nina Flack, taas veti ykkösmerkistä, jotta hän sai tarpeeksi suuren tulokulman patteriin saadakseen keilat lähtemään. Ja sitten nuo keilat. Wienin Plus-hallissa oli käytössä täyssynteettiset keilat eli siis muoviset sellaiset. Ja ne olivat raskaat ja tasapohjaiset. Toki kaikki oli sääntöjen mukaista, mutta keilat olivat huomattavasti vaikeammat kaataa, kuin mihin ainakin Suomessa on totuttu. Nurkkakeilat seisoivat usein, oikeastaan aina, kun heitto ei ollut täydellinen. Ja toinen yleinen kuvio oli nelonen tai jopa 4-9, mikä taas syntyy silloin, kun pelaaja yrittää tehostaa heittoaan sen nurkkakeilan kaatamiseksi ja pallo osuu taskuun aavistuksen liian paksuna. Rouhivia vajaita kaatoja tuli erittäin harvoin. Kotomaassa nuo osumat antavat lähes aina kaadon. Juttelin keiloista Ruotsin valmentajan Peter Hellströmin kanssa ja hän kertoi, että hänen kotihallissaan oli käytössä aikoinaan samanlaiset keilat, mutta niistä luovuttiin keilaajien vaatimuksesta. Pallovaurioita, sormenreikien välisen ”sillan” murtumisia, syntyi huomattavasti tavallista enemmän. Ja toisaalta kansa ei tykännyt, kun keilat eivät kaatuneet… Kysymys kuuluukin, pitääkö arvokilpailuissa olla vaikeat olosuhteet, jotka ”keinotekoisesti” estävät tulostason nousua? Minun vastaukseni on: Kyllä. Arvokilpailuissa haetaan parasta keilaajaa, ei sellaista, joka sattumalta löytää oikean pallon ja pelipaikan, josta saa erehtyä eniten. Nyt Wienissä all eventsin voitti Wegner, joka oli kiistatta koko kisojen paras keilaaja. Kakkoseksi keilasi Saksan Birgit Pöppler, joka heittää suhteellisen tehokasta palloa konemaisen tarkasti. Ja pronssille tuli Nadine Geissler, jonka pelitapa on äärimmäisen saksalainen, aina pesään ja paikataan mitä jää. Nämä kolme keilaajaa pelaavat paljon toisistaan poikkeavaa keilailua, mutta he kaikki pysyivät toistamaan suoritustaan kerrasta toiseen. Vaikeissa olosuhteissa nousevat tarkkuus ja toisto merkittäviksi tekijöiksi, ja ne ovat aina olleet keilailussa oleellisia. Ongelmaksi nousee se, että ainakaan Suomessa, ja tuskin muuallakaan, pääsee tuollaisia olosuhteita pelaamaan kilpailumielessä. Kilpailujen järjestäjät kun ovat sitä mieltä, että vaikeat olosuhteet karkottavat kilpailijoita. Ja he ovat ikävä kyllä oikeassa. Kilpailijat tykkäävät tehdä tulosta ja silloin pelataan helpoissa olosuhteissa, vaikka se itsepetosta onkin. Sama koskee kunnon keiloja. Jos palikat kaatuvat sinnepäin -osumista, nousee tulostaso ja keilaajat taputtavat karvaisia käsiään. Kun keilahallit ja kilpailun järjestäjät toimivat kaupallisilla periaatteilla, on ratkaisun löytäminen vaikeaa. Toivon, että asiassa otettaisiin järki käteen. Myös harjoittelutilanteissa tulisi pyrkiä mahdollisimman vaikeisiin keleihin ja siten parantaa osumatarkkuutta. Tästä on hyötyä sitten myös helpoissa keleissä. Vaan ei ole helppo tilanne tuo…
Keilaaja 4 | 2016
To see the actual publication please follow the link above