Ohiheittoja ja sivuosumia KEILAAJA | 33 Pienikin voi olla suuri Raimo Palokoski Huhtikuussa pidetyssä keilailugaalassa otin esiin Turun Sanomista irrottamani sivun, jossa kerrottiin kuvien kera, että Suomessa on vain 29 aikuista mäkihyppääjää. Koetin kertoa, että keilaajien ei tarvitse vaipua itsesääliin siitä, että meitä on vähän. Vaikka lajimme onkin pieni, löytyy useita paljon pienempiä liittoja. Onhan meillä kuitenkin jäseniä alun toistakymmentä tuhatta. Mielestäni on herttaista kuulua porukkaan, jossa käytännössä kaikki tuntevat toisensa. Tunnettavuudella on myös huonot puolensa, varsinkin hankalissa asioissa. Aina ei ole helppoa puuttua esimerkiksi kilpailussa jonkun itseään täynnä olevan paskiaisen käyttäytymiseen, kaverille kun ei aina viitsi sanoa hankalasti. Helpompi olisi puuttua täysin vieraan tekosiin. Ei ole helppoa olla kilpailunjohtaja tai valvoja silloin, kun olisi aihetta vähän ojentaa tai jopa antaa varoitus kaverille. Pienet lajit, kuten keilailu, jäävät helposti huomiota vaille ja ilman palstamillimetrejä tai TV-aikaa. Maailma on opettanut, että pienikin voi olla suuri, kun vaan luottaa itseensä ja asiaansa ja tekee määrätietoista työtä lajin eteen. Hyvänä esimerkkinä puheenjohtajamme Harri Järvisen käymät neuvottelut yleisradion kanssa, jotka päätyivät suoraan TV-lähetykseen SM-finaaleista Lahdessa. Aivan erinomainen idea oli, että naisten pudotuspelit saatiin samaan lähetykseen miesten kanssa. Hieno asia oli, että Lahden keilahalli suostui ottamaan uudet SM-säännöt käyttöön jo etuajassa. Uudistuksessahan oli muun muassa omat ryhmät A- ja B-kilpailuille ja se, että finaalit aloitetaan nollilta. Onhan kilpailunjohtaja Jouni Helminen yksi niistä arkkitehdeistä, jotka aloittivat SM-uudistuksen jo vuosia sitten. B-kisa sai suuren suosion ja sen finaali on tätä kirjoittaessani vielä käymättä. Kilpailuvaliokunta on jo aloittanut toimet B-kisan finalistien määrän lisäämiseksi. A-tason ja naisten finaalissa toteutui draaman kaari hitchcockmaisella tavalla. Alkupuoliskolla laitettiin asetelma lähes selväksi isoilla sarjoilla ja jälkimmäisellä tilanne kiristyi ruutu ruudulta ja kääntyi kuin kääntyikin viime tipassa. Aivan huikeaa. Taas kerran todettiin, että keilailukilpailu on ohi vasta, kun viimeinen heitto on suoritettu. Kilpailujen jälkeen aina juhlitaan voittajia ja muut jäävät huomiotta. Keilaajia, kuten muitakin usein vaivaa ns. empatiavaje eli emme osaa ottaa kaikkia huomioon ja myötäelää myös meitä huonompien tai epäonnistuneempien kanssa. 1960-luvulla vaikuttanut erämaajunaksi kutsuttu moninkertainen maailmanennätysjuoksija Ron Clarke vastasi jotakuinkin seuraavasti, kun häneltä kysyttiin ketä kilpailijaa hän arvostaa eniten: ”Maanosasta ja maasta toiseen lentäessä ja kilpailuja kiertäessä jokaiseen kilpailuun osallistuu kilpailija, jota en tunne. Mies käy kättelemässä, verryttelee, häviää kisassa kaksi kierrosta ja on taas seuraavassa kisassa mukana, vailla mahdollisuuksia. Arvostan suuresti häntä ja hänenlaisiaan, jollei heitä olisi, ei olisi kilpailua ja tämä olisi yksinäisen ihmisen puuhaa.” Keilailussa on sama tilanne. Meidän pitää myötäelää ja antaa arvoa myös alempitasoisille. Hekin maksavat osallistumismaksun ja siten työllistävät keilahallien henkilökuntaa ja pitävät kilpailut ja palkintopotit hyvinä tai ainakin kohtuullisina. Varsinkin joukkuepeleissä korostetaan usein omaa osaamista. Jos joku alempitasoinen vähän jänskättää, mutta onnistuu tiukassa paikassa kuitenkin tekemään vaikka kuuden jonon ja, jos siihen päälle tulee kaksi tyhjää, niin tyhjistä kyllä riittää juttua vaikka kuinka paljon ja kuuden jono jää huomioimatta. Mainiossa keilailugaalassa palkittiin Aki Aarikka Vuoden valmentajana. Tätä seuratessa tuli mieleeni, kuinka harvoin valmentajia huomioidaan. Jos voitetaan kisa, ollaan hyviä ja kerrotaan mm. somessa millä pallolla aloitin ja millä lopetin. Todella harvoin, jos koskaan, voittaja mainitsee valmentajan tai kiitokset hänelle. Kesän taas koittaessa ihmisen on hyvä rauhoittua ja pistää pääkoppaa kuntoon. Yksi asia millä mielen tasapainoa saa korjattua on se, että aina yritetään ajatella hyviä puolia ja mukavia asioita. Näin menetteli sekin vanha pariskunta, joka pohti sitä, että mikä tässä elämässä on oikein kivaa ja mukavaa. Mummo sanoi, että kyllä se juhannussalko on kiva, kun nuoret sellaisen aina juhannuksena tekevät ja tanssivat siinä ympärillä, on se vaan niin kaunista. Vaari siihen henskeleitä paukuttaen uhoamaan, että kyllä se kunnon seksi sentään kaiken voittaa. Tähän mummo: nii oikke, nii oikke, mutta kun se juhannussalko on useammin.
Keilaaja 3 | 2016
To see the actual publication please follow the link above