Ohiheittoja ja sivuosumia KEILAAJA | 35 Iso mies ei itke Raimo Palokoski Oma innostukseni urheilusta tietämiseen ja seuraamiseen syttyi varsinaisesti vuonna 1964, kun meille saatiin ensimmäinen televisio. Tokion kesäkisat ja Pauli Nevalan keihäskulta jäi mieleen, myös Innsbruckin talvikisoja tuli seurattua silmä tarkkana. Suuria sankareita olivat kultamitalimiehet Eero Mäntyranta hiihdossa ja Veikko Kankkonen mäkihypyssä. Noissa samoissa kisoissa mäkihyppääjien joukossa oli myös Antero Immonen. Enpä olisi silloin kolmetoistavuotiaana koulupoikana uskonut, että nyt viidenkymmenenkahden vuoden jälkeen, keilaan Anteron kanssa, tosin eri seurassa, veteraanien SM-sarjaa. Veteraanien kevät jatkuu kiireisenä, Edessä on taas joka keväinen SM-kisojen suma, seniorit Turussa, veteraanit Seinäjoella ja päälle päätteeksi miesten SM-kisat Lahdessa. Vielä johonkin väliin pari valtakunnansarjakierrosta ja mahdollinen finaalipäivä niin joutuu oikein aikatauluttamaan, että mukaan saa mahtumaan jonkun erikoiskilpailun. Kilpakeilailun tulevaisuuden kannalta on erinomainen asia, että vielä löytyy seuroja, jotka uskaltavat ottaa suuriakin taloudellisia riskejä, järjestäessään erikoiskilpailuja. Enkä tarkoita, että kaikkien kilpailujen pitäisi olla riskirajoilla, täytyyhän tuottoakin olla, jotta seurat voivat osallistua mm. sarjapeleihin eri tasoilla. Jokainen keilaaja, myös minä mukaan lukien, voi edesauttaa kilpakeilailun jatkumista tulevaisuudessakin osallistumalla erikoiskilpailuihin, nyt varsinkin, kun useissa kilpailuissa jo alkaa olla oma kisa myös B-, C- ja D-luokalle. Joskus puhuttaa, että mistä johtuu veteraanien suuri osuus liiton jäsenmäärästä, onhan se yli puolet kaikista. Ainakin yhtenä tekijänä on se, että laji on sellainen, että sitä voi halutessaan harrastaa lähes koko elämänkaaren läpi. Keilailu on myös turvallinen harrastus, jos vertaa vaikka alppilajeihin, jääkiekkoon tai nyrkkeilyyn. Näissä kaikissa loukkaantumiset katkaisevat monta kilpailu-uraa. Tosin nyrkkeilijät kuulemma pitävät lajiaan turvallisena. Jostain kuulemani tarina kertoo, että oikein ameriikan maalla olisi joskus nyrkkeilijöiltä kysytty, voiko nyrkkeily aiheuttaa päävammoja ja kaksikymmentä prosenttia kuulemma vastasi, ei voi ja loput kahdeksankymmentä eivät ymmärtäneet kysymystä. Kun muistelen kultaista aikaa, jolloin Antero hyppäsi mäkeä pipo päässä ja minä kävin koulua, oli maailma erilainen. Isät olivat silloin ankaria, sodassa saatujen traumojen takia. Minutkin on kasvatettu metodilla, isot pojat eivät itke. Piti olla kova jätkä. Isät olivat kontanneet parhaan nuoruutensa ojissa ja juoksuhaudoissa, peläten äkkikuolemaa. Silloin ei hyväksytty hempeilyä. Lehti- ja televisiomainoksissa toitotettiin, että miehet, jotka tekevät, vetävät ne väkevät ja että tosimiehellä on ruskea hevonen, jossa on valkoisia läikkiä ja miehellä malppi suussa sekä lierihattu. Tyttö poltti sydämen, mut poika bostonin, kuului joku mainos. Silloin rakennettiin miehen mallia, jonka ujo maalaispoika imi itseensä. Siitä alkoi 42 vuoden ketjupolttaminen, josta onneksi pääsin seitsemän vuotta sitten eroon. Vaikka maailma on muuttunut ja ympäristö hyväksyy itkun ja herkistelyn, on ihmisen vaikea muuttaa rooliaan. Kolme vuotta takaperin taitavat kirurgit ja sairaanhoitajat pelastivat henkeni. Minusta jäi jäljelle vajaakuntoinen epämies. Onneksi voi aina fuskata ja itkeä yksin tai öisin. Vaikka kaikkia asioita ei voi muistella, eikä kaikista asioista voi kirjoittaa kuivin silmin, tunnen silti olevani suuri voittaja. Sainhan elämälleni jatkoajan, josta olen kiitollinen ja onnellinen. Koitan parhaan kykyni mukaan elää jo alkaneen loppuliu’un, nauttien elämästä ja olematta muille vaivaksi. Oman roolinsa kanssa paini sekin koulupoika, joka muinoin tuli itkusilmässä koulusta kotiin. Vanhan ajan kasvatuksen saanut isä tiukkana kysymään: ”Mitä siinä oikein pillität, iso mies”. Poika nyyhkimään: ”Harmittaa niin vietävästi, kun luokkakaverit koulussa kiusaavat. Haukkuvat poikatytöksi, naismaiseksi tai ladyboyksi”. Silloin isä jyrisemään, että ”enkös ole monta kertaa sanonut, että meidän suvussa ollaan miehiä ja minkäänlaista kiusaamista ei tarvitse sietää”. Kyllä kai teit niille selväksi, että sinua ei kiusata”. Siihen poika: ”Kyllä isä, löin niitä käsilaukullani”.
Keilaaja 1 / 2016
To see the actual publication please follow the link above