kolumni
Aikuisten
asioita
Osallistuin tänä keväänä emeritusarkkipiispa Kari Mä-kisen
johtamaan työryhmään, joka laati suosituksia
vihapuheen ja nettikiusaamisen vastaisten toimien
tehostamiseksi. Se oli minulle silmiä avaava kokemus.
Tiesin toki omastakin kokemuksesta, että vihapuhees-ta
on tullut vakava ilmiö. Mutta kuinka vakava, sen
ymmärsin vasta työryhmän kokouksissa, joissa kuultiin
sekä vihapuheen uhrien tarinoita että tutkimustietoa.
Minulle kirkastui, miten vahingollista vihapuhe on.
Se vahingoittaa hyvin konkreettisesti sekä vihapuheen
uhreja että koko yhteiskuntaa. Se murtaa nuorten ih-misten
mieliä, lisää vähemmistöjen syrjintää, vaientaa
tärkeää yhteiskunnallista keskustelua ja uhkaa demo-kratiaa.
Mutta mitä sille voidaan tehdä? Ensimmäisenä tulee
aina mieleen mediakasvatus. Tai kasvatus ylipäänsä.
Kun sosiaalisessa mediassa leviäviä anonyymejä viesti-ryöppyjä
on vaikeaa kitkeä kieltämällä, on houkutte-levaa
ajatella, että suomalaiset voitaisiin vain opettaa
käyttäytymään ihmisiksi.
Vihapuheen torjuntavastuun sälyttäminen koulu-laisille
olisi kuitenkin sekä epäreilua että hyödytöntä.
Tutkimuksista tiedetään, että verkkovihaa eivät levitä
lapset vaan aikuiset. Helsingin poliisin vihapuheryh-män
tutkittavana olevien juttujen perusteella vihapu-heen
levittäjä on yleensä keski-ikäinen mies. Epäillyis-tä
tekijöistä 98 prosenttia on yli 30-vuotiaita ja 85 pro-senttia
on miehiä. Tutkimusten mukaan nuoret ovat
myös lähdekriittisempiä ja tunnistavat valemedioita
paremmin kuin keski-ikäiset.
Vihapuhetyöryhmässä lähdettiinkin siitä, ettei vas-tuuta
vakavaksi ryöpsähtäneen vihapuheongelman
torjumisesta voi vyöryttää lapsille ja kouluille. Työ-ryhmä
esitti vihapuheen vastaista toimintaohjelmaa,
johon kuuluisi aikuisten asioita: lainsäädännön tarken-nuksia,
verkkoalustojen vastuun lisäämistä, medialu-kutaidon
vahvistamista erityisesti aikuisväestön osalta
ja sitä, että kaikki poliittiset puolueet sitoutuvat viha-puheen
ennaltaehkäisemiseen.
Sama hutera ajatus, jonka mukaan vaikeat yhteiskun-nalliset
ongelmat voidaan hoitaa kasvatuksen keinoin,
pullahtelee esiin monessa muussakin asiassa. Ei vähi-ten
ilmastokriisin ratkaisemisessa. Yhä edelleen kuu-lee
sanottavan, että ilmastonmuutos voidaan pysäyt-tää,
kunhan lasten luontosuhdetta vahvistetaan ja hei-dän
tietoisuuttaan ympäristöongelmista parannetaan.
Tähän ei aikakaan riitä. Jotta edes Pariisin ilmasto-sopimuksen
liian maltillisina pidetyt tavoitteet saa-daan
toteutettua, Suomen pitäisi vähentää päästöjä 60
prosenttia vuoteen 2030 mennessä, kun vertailukoh-tana
on vuoden 1990 päästötaso. Jos aikaa on kymme-nisen
vuotta, päiväkotilasten asennekasvatus ei miten-kään
ehdi muuttaa politiikkaa ja talouselämää.
Kouluille sälytetään vastuuta myös pienemmistä
asioista, kuten nuorten ylivelkaantumisesta. Sen si-jaan,
että aikuiset panisivat nuorten elämää tuhoavat
pikavippifirmat lainsäädännön avulla kuriin, lehtien
yleisönosastot täyttyvät jutuista, joissa kouluja kehote-taan
lisäämään talouskasvatusta.
Aika on ankara nuorille. He näkevät edessään tulevai-suuden,
jonka haasteet ovat paljon vaikeampia kuin
ne, joita me nykyiset keski-ikäiset nuoruudessamme
kohtasimme. On väärin asettaa heitä vastuuseen ai-kuisten
aiheuttamista ongelmista. Nuorille pitäisi an-taa
kasvurauha, jotta he saavat kehittää omaa persoo-nallisuuttaan
ja omia lahjakkuuksiaan.
Sen sijaan, että päiväkotilasten ympäristötietoisuut-ta
kehitetään järjestämällä heille roskienkeruureissu-ja,
meidän aikuisten pitäisi siivota sotkumme. Siihen
tarvitaan poliittista tahtoa ja ainakin vihapuheen, il-mastonmuutoksen
ja pikavippien tapauksessa myös
lainsäädännön ajanmukaistamista.
Elina Grundström
Kirjoittaja on Julkisen sanan
neuvoston puheenjohtaja
@elinagrundstrom
13